Tämän blogin uusimmat kirjoitukset http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/blogi/blog Mon, 03 Sep 2018 01:08:13 +0300 fi Isänmaallinen hetki http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/260387-isanmaallinen-hetki <p>Koin vahvan isänmaallisen hetken Helsingin yliopistossa eräässä uusille opiskelijoille suunnatussa tiedotustilaisuudessa. Vertailin hetkeäni kotikaupunkini yliopiston fuksina edelliseen hetkeen, jolloin viimeksi istuin uuden koulun penkille. Se tapahtui muutama vuosi sitten New Yorkissa.</p><p>Tilanne oli tietenkin monella tapaa erilainen: Manhattanilla tuotettiin liikkuvaa kuvaa, ja nyt sain tietoa valtiotieteellisestä tiedekunnasta. Silloin käyttökieli oli englanti ja ympäristö äärimmäisen kansainvälinen, nyt käyttökieli pääosin suomi ja ympäristö vähemmän kansainvälinen. Tämän lisäksi tunnen Helsingin paremmin kuin sen ajan silloisen asuinalueeni Etelä-Bronxissa.</p><p>Kahden kokemuksen välillä oli vielä yksi tärkeä ero: en ole maksanut tähän päivään mennessä Helsingin yliopistolle yhtäkään laskua, ja pian istuisin ensimmäisellä luennolla. Yhdysvalloissa &rdquo;freshmania&rdquo; olisi jo rankaistu kymmenien tuhansien laskulla, ja lisää olisi luvassa.</p><p>Suomalaisen yliopiston tiedotustilaisuuden odottava tunnelma tuntui tässä kehyksessä pyhältä. Mikään ei ole ilmaista, ei varsinkaan tieteenteko ja koulutus. &nbsp;Osasyynä sakraaliin hetkeeni yliopistolla oli myös aikoinaan tapaamani yhdysvaltalaiset, jotka osasivat kertoa Suomesta yhden tärkeän yksityiskohdan: Suomessa on vahva koulutuksen taso, joka leikkaa läpi kaikista maansa yhteiskuntaluokista, joskaan ei näin yksinkertaisesti.</p><p>Suomessa eri kioskien laskuja tulee tietenkin muista lähteistä, kuten valmennuskursseilta, jotka imuroivat opiskelijoiden ja perheiden kassaa vailla takausta koulupaikan saamisesta ja materiaaleihin saa halutessaan menemään kosolti euroja, ja yhtenä epämiellyttävänä suuntana on tietenkin koulutuksen periytyminen. Rakenteiden muuttuessa arvosanoja viilataan toista astetta varten jo yläasteella. Laskut kuitenkin tulevat harvemmin koulun logolla muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Julkisella omaisuudella tuettu koko kansakuntaa koskeva koulutus on yksi upeimpia asioita maassamme, eikä sitä pidä väheksyä.</p><p>Kovaa keskustelua koulutuksen ympärillä on jatkettava, mutta meidän on pidettävä mielessä koulutuksen merkitys kokonaisuutena ja osana Suomea ja koko maailmaa; koulutuksesta ja tieteestä puhuessa kyse on tärkeimmistä työkaluista, joilla voimme rakentaa ja vaikuttaa ympäristöömme. Koulutus muodostaa tulevaisuuden kannalta &nbsp;Suomelle tärkeimmän nykyisyyden ja tulevaisuuden resurssin ja selkärangan.</p><p>Yksittäinen ihminen kykenee koulutuksen voimalla vastaamaan oman lähiyhteisönsä tarpeisiin, ja porukalla kyetään vaikuttamaan suurempaan kuvaan kuten kuntaan tai kaupunkiin ja sen kehitystarpeeseen. Tämä johtaa saman yksilön ja yhteisön kykyyn vaikuttaa kansakuntaan, ja näin kykenemme vastaamaan ihmiskunnan tarpeisiin. Tämä on tärkeää tiedon, sen välittämisen, koulutuksen kehittämisen ja resursoinnin kannalta. En usko Suomeen, jossa koulun logolla varustettu lasku on pakollinen työkalu tiedon ja koulutuksen resurssin ja kansallisen selkärangan ylläpitoon.</p><p>Kyse on siitä, mihin haluamme panostaa ja miten näemme Suomen osana itseämme ja ympäröivää todellisuutta. Suomalaista koulutusta ihailleet jenkkikaverini hämmästyivät, kun kerroin koulutuksen ympärillä käydystä keskustelusta ja toimista; kaikkien koulutusasteiden rakenteita yritetään tehostaa vajaalla tiedolla ja koulutuksesta säästämisen koko osumaa on vaikeaa arvioida. Tämä näyttää ulkopuolelta katsottuna kornilta; miksi säästää juuri siitä yhdestä asiasta, missä olemme jotenkin onnistuneet? Eikö kouluttautuminen ja oman yhteisön, kansan ja elämän kehittäminen eteenpäin koulutus kyljessä enää vastaa yhteistä suomalaista näkemystä? Mikä on meidän yhteinen visio, jolla kehitämme itseämme ja lähipiiriämme? Säästäminen riskialttiista paikasta vähällä tiedolla?</p><p>Rakenteita on kyettävä tutkimaan objektiivisesti ja mahdolliset ongelmat on korjattava, mutta se ei tarkoita samaa kuin koulutuksen aliresursointi ja tempoileva päätöksenteko Suomen kannalta elintärkeissä asioissa. Mahdollisuutemme kouluttautua ja se maatamme määrittävänä tekijänä herättää minussa hyvin vahvaa isänmaallisuutta, ja hyvällä ylläpidolla sekä järjestäytyneellä, uuteen tietoon perustuvalla suunnitelmallisuudella kykenemme pitämään uuden tiedon luomisen ja sen kanavoinnin suurina suomalaisina arvoina.</p><p>Näin ainakin toivon. Jos tämä ei vastaa kuvaa Suomesta, niin suunta voi tietenkin olla toinen. Pidetään joka tapauksessa tärkeät asiat mielessä nyt, ensi viikolla, vaalien alla ja erityisesti vaalien jälkeen itsemme, toistemme ja maailman vuoksi. Eikä tällöin tyydytä valittamaan (vaikka sekin on tärkeää), vaan toimitaan itsemme ja toistemme hyväksi.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Koin vahvan isänmaallisen hetken Helsingin yliopistossa eräässä uusille opiskelijoille suunnatussa tiedotustilaisuudessa. Vertailin hetkeäni kotikaupunkini yliopiston fuksina edelliseen hetkeen, jolloin viimeksi istuin uuden koulun penkille. Se tapahtui muutama vuosi sitten New Yorkissa.

Tilanne oli tietenkin monella tapaa erilainen: Manhattanilla tuotettiin liikkuvaa kuvaa, ja nyt sain tietoa valtiotieteellisestä tiedekunnasta. Silloin käyttökieli oli englanti ja ympäristö äärimmäisen kansainvälinen, nyt käyttökieli pääosin suomi ja ympäristö vähemmän kansainvälinen. Tämän lisäksi tunnen Helsingin paremmin kuin sen ajan silloisen asuinalueeni Etelä-Bronxissa.

Kahden kokemuksen välillä oli vielä yksi tärkeä ero: en ole maksanut tähän päivään mennessä Helsingin yliopistolle yhtäkään laskua, ja pian istuisin ensimmäisellä luennolla. Yhdysvalloissa ”freshmania” olisi jo rankaistu kymmenien tuhansien laskulla, ja lisää olisi luvassa.

Suomalaisen yliopiston tiedotustilaisuuden odottava tunnelma tuntui tässä kehyksessä pyhältä. Mikään ei ole ilmaista, ei varsinkaan tieteenteko ja koulutus.  Osasyynä sakraaliin hetkeeni yliopistolla oli myös aikoinaan tapaamani yhdysvaltalaiset, jotka osasivat kertoa Suomesta yhden tärkeän yksityiskohdan: Suomessa on vahva koulutuksen taso, joka leikkaa läpi kaikista maansa yhteiskuntaluokista, joskaan ei näin yksinkertaisesti.

Suomessa eri kioskien laskuja tulee tietenkin muista lähteistä, kuten valmennuskursseilta, jotka imuroivat opiskelijoiden ja perheiden kassaa vailla takausta koulupaikan saamisesta ja materiaaleihin saa halutessaan menemään kosolti euroja, ja yhtenä epämiellyttävänä suuntana on tietenkin koulutuksen periytyminen. Rakenteiden muuttuessa arvosanoja viilataan toista astetta varten jo yläasteella. Laskut kuitenkin tulevat harvemmin koulun logolla muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Julkisella omaisuudella tuettu koko kansakuntaa koskeva koulutus on yksi upeimpia asioita maassamme, eikä sitä pidä väheksyä.

Kovaa keskustelua koulutuksen ympärillä on jatkettava, mutta meidän on pidettävä mielessä koulutuksen merkitys kokonaisuutena ja osana Suomea ja koko maailmaa; koulutuksesta ja tieteestä puhuessa kyse on tärkeimmistä työkaluista, joilla voimme rakentaa ja vaikuttaa ympäristöömme. Koulutus muodostaa tulevaisuuden kannalta  Suomelle tärkeimmän nykyisyyden ja tulevaisuuden resurssin ja selkärangan.

Yksittäinen ihminen kykenee koulutuksen voimalla vastaamaan oman lähiyhteisönsä tarpeisiin, ja porukalla kyetään vaikuttamaan suurempaan kuvaan kuten kuntaan tai kaupunkiin ja sen kehitystarpeeseen. Tämä johtaa saman yksilön ja yhteisön kykyyn vaikuttaa kansakuntaan, ja näin kykenemme vastaamaan ihmiskunnan tarpeisiin. Tämä on tärkeää tiedon, sen välittämisen, koulutuksen kehittämisen ja resursoinnin kannalta. En usko Suomeen, jossa koulun logolla varustettu lasku on pakollinen työkalu tiedon ja koulutuksen resurssin ja kansallisen selkärangan ylläpitoon.

Kyse on siitä, mihin haluamme panostaa ja miten näemme Suomen osana itseämme ja ympäröivää todellisuutta. Suomalaista koulutusta ihailleet jenkkikaverini hämmästyivät, kun kerroin koulutuksen ympärillä käydystä keskustelusta ja toimista; kaikkien koulutusasteiden rakenteita yritetään tehostaa vajaalla tiedolla ja koulutuksesta säästämisen koko osumaa on vaikeaa arvioida. Tämä näyttää ulkopuolelta katsottuna kornilta; miksi säästää juuri siitä yhdestä asiasta, missä olemme jotenkin onnistuneet? Eikö kouluttautuminen ja oman yhteisön, kansan ja elämän kehittäminen eteenpäin koulutus kyljessä enää vastaa yhteistä suomalaista näkemystä? Mikä on meidän yhteinen visio, jolla kehitämme itseämme ja lähipiiriämme? Säästäminen riskialttiista paikasta vähällä tiedolla?

Rakenteita on kyettävä tutkimaan objektiivisesti ja mahdolliset ongelmat on korjattava, mutta se ei tarkoita samaa kuin koulutuksen aliresursointi ja tempoileva päätöksenteko Suomen kannalta elintärkeissä asioissa. Mahdollisuutemme kouluttautua ja se maatamme määrittävänä tekijänä herättää minussa hyvin vahvaa isänmaallisuutta, ja hyvällä ylläpidolla sekä järjestäytyneellä, uuteen tietoon perustuvalla suunnitelmallisuudella kykenemme pitämään uuden tiedon luomisen ja sen kanavoinnin suurina suomalaisina arvoina.

Näin ainakin toivon. Jos tämä ei vastaa kuvaa Suomesta, niin suunta voi tietenkin olla toinen. Pidetään joka tapauksessa tärkeät asiat mielessä nyt, ensi viikolla, vaalien alla ja erityisesti vaalien jälkeen itsemme, toistemme ja maailman vuoksi. Eikä tällöin tyydytä valittamaan (vaikka sekin on tärkeää), vaan toimitaan itsemme ja toistemme hyväksi.

]]>
6 http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/260387-isanmaallinen-hetki#comments Kotimaa Koulutus Yliopistojen pääsykokeiden valmennuskurssit Yliopistot ja korkeakoulut Sun, 02 Sep 2018 22:08:13 +0000 Heikki Herlin http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/260387-isanmaallinen-hetki
Matkailuvinkit Trumpille ja Putinille http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/257545-matkailuvinkit-trumpille-ja-putinille <p>Yhdysvaltalainen uutiskanava Fox News kertoi tänään, että Yhdysvaltain presidentti Donald Trump sekä Venäjän presidentti Vladimir Putin tapaavat Suomessa lähiviikkoina. Tällä Fox News vahvistaa viime päivinä kiertänyttä huhua, ja virallinen tieto vierailusta saadaan tämän päivän aikana.</p><p>Haluan nyt herättää kaikki suomalaiset tärkeän asian äärelle; Helsinki on viime aikoina houkutellut aina vain enemmän kävijöitä, ja turistien määrä Helsingissä on kasvanut erityisesti viime vuosina. Ulkomaalaisille vieraille on siis kehitelty kosolti tekemistä ja tapoja tutustua suomalaiseen kulttuuriin aina monenlaisista tapahtumista kansainvälisesti tunnettuihin ravintoloihin. Pohjoismaalainen ruoka, maisema ja kahvi ovat nousseet joulupukin rinnalle houkuttelemaan kävijöitä kaukaakin.</p><p>Haluankin siis esittää suomalaisille tärkeän kysymyksen; miten näiden kahden suurvallan presidentin kuuluisi viettää heidän yhteinen vapaa-aikansa Suomessa?</p><p>Kannattaisiko presidenttien tutustua yöttömään yöhön alastonuinnin merkeissä vai kävisikö paremmin aurinkoinen päivä Hietaniemen rannassa ja yö Hotelli Tornissa, jonka yläkerran maisematerassilla Putin voisi kertoa kaihoisalla äänellä itsenäisen Suomen historiasta? Mitä ravintoloita suosittelisit Putinille ja Trumpille, ja mitkä kaupungit näiden kahden presidentin kuuluisi nähdä? Mikä rauhallinen paikka Suomessa olisi omiaan maailmanpolitiikan setvimiselle ja missä kapakassa voidaan sekoittaa suomalainen baarikulttuuri vodkaan ja Kentuckyn bourboniin tai Trumpin kohdalla Coca Colaan?</p><p>Ideat voivat olla lyhyitä ravintolatipsejä tai vaihtoehtoisesti monen päivän suunniteltuja ohjelmia. Henkilökohtaisesti olisin suositellut presidenteille vierailua Tuska-festivaalilla Suvilahdessa, mutta aikataulut eivät sovi yhteen valtiomiesten kanssa. Edellä mainittu Hotelli Torni olisi kuin omiaan nukkumapaikaksi ja neuvottelut voidaan lopettaa joko Ravintola Troikkaan Helsingin Töölössä tai vaihtoehtoisesti Mannerheimintien McDonaldsissa, kunhan tietyöt suovat presidenteille nopeat siirtymäajat.</p><p>Kirjoita parhaat matkailuvinkit kommentteihin. Parhaat TrumPutin- matkapaketit palkitaan mitä ilmeisimmin suurimmalla määrällä tykkäyksiä, kuten sosiaalisessa mediassa on tapana.</p> Yhdysvaltalainen uutiskanava Fox News kertoi tänään, että Yhdysvaltain presidentti Donald Trump sekä Venäjän presidentti Vladimir Putin tapaavat Suomessa lähiviikkoina. Tällä Fox News vahvistaa viime päivinä kiertänyttä huhua, ja virallinen tieto vierailusta saadaan tämän päivän aikana.

Haluan nyt herättää kaikki suomalaiset tärkeän asian äärelle; Helsinki on viime aikoina houkutellut aina vain enemmän kävijöitä, ja turistien määrä Helsingissä on kasvanut erityisesti viime vuosina. Ulkomaalaisille vieraille on siis kehitelty kosolti tekemistä ja tapoja tutustua suomalaiseen kulttuuriin aina monenlaisista tapahtumista kansainvälisesti tunnettuihin ravintoloihin. Pohjoismaalainen ruoka, maisema ja kahvi ovat nousseet joulupukin rinnalle houkuttelemaan kävijöitä kaukaakin.

Haluankin siis esittää suomalaisille tärkeän kysymyksen; miten näiden kahden suurvallan presidentin kuuluisi viettää heidän yhteinen vapaa-aikansa Suomessa?

Kannattaisiko presidenttien tutustua yöttömään yöhön alastonuinnin merkeissä vai kävisikö paremmin aurinkoinen päivä Hietaniemen rannassa ja yö Hotelli Tornissa, jonka yläkerran maisematerassilla Putin voisi kertoa kaihoisalla äänellä itsenäisen Suomen historiasta? Mitä ravintoloita suosittelisit Putinille ja Trumpille, ja mitkä kaupungit näiden kahden presidentin kuuluisi nähdä? Mikä rauhallinen paikka Suomessa olisi omiaan maailmanpolitiikan setvimiselle ja missä kapakassa voidaan sekoittaa suomalainen baarikulttuuri vodkaan ja Kentuckyn bourboniin tai Trumpin kohdalla Coca Colaan?

Ideat voivat olla lyhyitä ravintolatipsejä tai vaihtoehtoisesti monen päivän suunniteltuja ohjelmia. Henkilökohtaisesti olisin suositellut presidenteille vierailua Tuska-festivaalilla Suvilahdessa, mutta aikataulut eivät sovi yhteen valtiomiesten kanssa. Edellä mainittu Hotelli Torni olisi kuin omiaan nukkumapaikaksi ja neuvottelut voidaan lopettaa joko Ravintola Troikkaan Helsingin Töölössä tai vaihtoehtoisesti Mannerheimintien McDonaldsissa, kunhan tietyöt suovat presidenteille nopeat siirtymäajat.

Kirjoita parhaat matkailuvinkit kommentteihin. Parhaat TrumPutin- matkapaketit palkitaan mitä ilmeisimmin suurimmalla määrällä tykkäyksiä, kuten sosiaalisessa mediassa on tapana.

]]>
21 http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/257545-matkailuvinkit-trumpille-ja-putinille#comments Kotimaa Donald Trump Matkailu avartaa Presidentti Vladimir Putin Suurvallat Yhdysvallat Thu, 28 Jun 2018 10:54:36 +0000 Heikki Herlin http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/257545-matkailuvinkit-trumpille-ja-putinille
Miten menee? http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/256048-miten-menee <p>Meidän on heti tunnustettava eräs tosiasia: ensi viikonloppuna juhlitaan paljon. Useat bilettämisen muodot ovat vastikään koulutettua työvoimaakin monimuotoisempia ja sisältävät useissa tapauksissa hieman paremmalle printtipaperille tulostettuja vesileimoja numeroineen ja joissain tapauksissa myös hauskoja hattuja, joista on syytä olla ylpeä, vaikka niiden istuvuudessa olisi toivomisen varaa. Suuret onnittelut siis kaikille nyt keväällä valmistuville!</p><p>Elämän virstanpylväiden fiestat merkitsevät toista tunnustusta; joudumme ja pääsemme tulevana viikonloppuna viettämään yhdessäolon aikaa sekä tuttujen että tuntemattomien kanssaeläjien keskuudessa. Meidän olisi sosiaalisina eläiminä kyettävä rakentamaan miellyttävää ja kokonaisvaltaista vuorovaikutusta toistemme kanssa samalla kantaen huojuvin ottein voileipäkakkua ja läikyttäen kahvia ennen siirtymistä seuraavaan juhlapaikkaan, jossa juhlat ovat itseasiassa melkein ohi ja juhlakalu siirtymässä nousuhumalasta seuraavalle tasolle.</p><p>Sosiaalinen kanssakäyminen yhteisöllisyyden nimissä on lajimme tärkein ominaisuus. Parin minuutin googlettamiseen pohjautuvan selvitystyön perusteella sosiaalinen toiminta on kuitenkin suomalaisilla lapsen kengissä, ja tähän johtaneet kulttuurissamme vallitsevat syyt ovat selvät; suomalaiset eivät nähtävästi osaa small talkia &ndash; mitä se ikinä tarkoittaakaan - ja viettävät sosiaalisen eläimen elämää vaivaannuttavan hiljaisuuden ja henkilökohtaisen tilan messuhallin kokoisessa tyhjiössä, jossa kaikuvat keskustelut säästä ja säästä. En tiedä koko totuutta, mutta näin sanoo internet.</p><p>Small talk on englanninkielen käsite sosiaalisen tilanteen avaukselle kevyen keskustelun muodossa, jossa itse keskustelu on sen tarkoitusta tärkeämpää ja viestintään ei välttämättä kuulu siirtävää transaktioita (John Dewey-fanit hereillä, tiedän teitä olevan paljon). Meille suomalaisille small talk edustaa enemmän ja vähemmän 80-lukulaista käsitystä oliiviöljystä; se kuulemma toimii ruuanlaitossa, mutta se on ulkomaalaista ja vierasta, eikä oliiviöljy istu suomalaiseen maustamisen perinteeseen ja maitopohjaisen ruuanlaiton kulttuuriin.</p><p>Suomalaisten sosiaalinen kyvyttömyys on samalla tavalla hauskaa kuin Urho Kekkosen kalju, ja näitä kahta yhdistävät vitsin irrallisuus ympäröivistä olosuhteista. Olemme äärimmäisen sosiaalista porukkaa, ja kykenemme yhteisellä keskustelulla uskomattomiin suorituksiin. Suomi valtiona on tästä hyvä esimerkki. Vetoan kuitenkin kantapääopiston lyhyeen oppimäärään ja luomaani tulkintaan, jonka mukaan suomalaisessa keskustelukulttuurissa esiintyy liian vähän eräs tärkeä sosiaalisen kanssakäymisen elementti; me emme kysele tarpeeksi.</p><p>En keskittyisi liikaa pelottaviin englanninkielen tervehdyksinä käytettyihin lauseisiin &rdquo;how are you&rdquo; ja &rdquo;how do you do&rdquo;, joiden luoma terrori kiteytyy vääjäämättömän positiiviseen vastaukseen riippumatta omasta mielentilasta. Kysymyksellä on kuitenkin tärkeä osa dialogin jatkuvuudessa; kysymysten mahdollistamat aiheet vastakysymyksineen todistavat tyhjänpäiväisen jutustelun ihanan päämäärättömän olemuksen. Keskustelu voi ravita kaikkia osapuolia, vaikka juttelulle itsellensä ei olisi käytännöllistä syytä. Ihmiskunnan historia tietää suurten keksintöjen syntyneen vahingossa harkitun päämäärän ulkopuolelta, ja kevyellä helppoja aiheita halkovalla keskustelulla kykenemme alustamaan rakentavan ympäristön yksilöiden väliselle yhteisymmärrykselle puhumalla säästä tai jopa kyselemällä säästä.</p><p>Keskustelua on turha myrkyttää turhalla ilkeämielisyydellä, mutta sitäkin vaarallisempi on koko elämäämme seuraava käsite &rdquo;tyhmästä kysymyksestä&rdquo;. Leimatessamme tyhmän kysymyksen olemassaoloa nostamme sen yllämme leijuvaksi demoniseksi, väistämättömäksi uhaksi, jonka lopullinen olemus muotoutuu mielissämme sosiaalisen eläimen suurimmaksi kuolemansynniksi. Todennäköisyys sille, että kysyjän muovaama sosiaalista tilannetta avaava kysymys olisi &rdquo;tyhmä&rdquo; on häviävän pieni. Tämän lisäksi &rdquo;tyhmyys&rdquo; on subjektiivinen käsite, jolla altistetaan yhteisöllisyys ja sen kehittyminen sosiaalisten paineiden vaikutukselle. Yhteisen kehityksen estyminen on tyhmää kysymystä vaarallisempaa. Asialla on toisaalta toinenkin puoli; lisääntymistä, seksuaalisuutta ja sukupuolta koskevat tiedustelut sekä muut yksityisyyttä rikkovat asiaankuulumattomat kysymykset eivät ole ainoastaan tyhmiä, vaan myös epäkohteliaita, ilkeitä, tungettelevia ja tämän lisäksi ne eivät rakenna vaan murentavat sosiaalisen kanssakäymisen perustaa. Me pystymme parempaan.</p><p>Kysytään siis toisiltamme turhanpäiväisiä ja tärkeitä kysymyksiä vailla turhaa ilkeämielisyyttä. Älkää kuitenkaan tehkö kuten se eräs ärsyttävä tuntemanne tyyppi ja vastatko puoli tuntia kysymykseen, johon riittäisi puolen minuutin vastaus. Näin kunnioitamme toistemme aikaa ja korvaa. Kuuntelemalla kanssaihmisiä löytyy uutta kysyttävää, vastattavaa ja opittavaa, ja näin saattaa syntyä hedelmällinen ja miellyttävä keskustelu voileipäkakun ja täyden kahvikupin muodostaman huojuvan tornin varjossa.</p><p>Tämän lisäksi haluan erikseen mainita, että valmistin eilen elämäni parasta Bolognese-kastiketta. Käytin oliiviöljyä, ja se maistui hyvältä.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Meidän on heti tunnustettava eräs tosiasia: ensi viikonloppuna juhlitaan paljon. Useat bilettämisen muodot ovat vastikään koulutettua työvoimaakin monimuotoisempia ja sisältävät useissa tapauksissa hieman paremmalle printtipaperille tulostettuja vesileimoja numeroineen ja joissain tapauksissa myös hauskoja hattuja, joista on syytä olla ylpeä, vaikka niiden istuvuudessa olisi toivomisen varaa. Suuret onnittelut siis kaikille nyt keväällä valmistuville!

Elämän virstanpylväiden fiestat merkitsevät toista tunnustusta; joudumme ja pääsemme tulevana viikonloppuna viettämään yhdessäolon aikaa sekä tuttujen että tuntemattomien kanssaeläjien keskuudessa. Meidän olisi sosiaalisina eläiminä kyettävä rakentamaan miellyttävää ja kokonaisvaltaista vuorovaikutusta toistemme kanssa samalla kantaen huojuvin ottein voileipäkakkua ja läikyttäen kahvia ennen siirtymistä seuraavaan juhlapaikkaan, jossa juhlat ovat itseasiassa melkein ohi ja juhlakalu siirtymässä nousuhumalasta seuraavalle tasolle.

Sosiaalinen kanssakäyminen yhteisöllisyyden nimissä on lajimme tärkein ominaisuus. Parin minuutin googlettamiseen pohjautuvan selvitystyön perusteella sosiaalinen toiminta on kuitenkin suomalaisilla lapsen kengissä, ja tähän johtaneet kulttuurissamme vallitsevat syyt ovat selvät; suomalaiset eivät nähtävästi osaa small talkia – mitä se ikinä tarkoittaakaan - ja viettävät sosiaalisen eläimen elämää vaivaannuttavan hiljaisuuden ja henkilökohtaisen tilan messuhallin kokoisessa tyhjiössä, jossa kaikuvat keskustelut säästä ja säästä. En tiedä koko totuutta, mutta näin sanoo internet.

Small talk on englanninkielen käsite sosiaalisen tilanteen avaukselle kevyen keskustelun muodossa, jossa itse keskustelu on sen tarkoitusta tärkeämpää ja viestintään ei välttämättä kuulu siirtävää transaktioita (John Dewey-fanit hereillä, tiedän teitä olevan paljon). Meille suomalaisille small talk edustaa enemmän ja vähemmän 80-lukulaista käsitystä oliiviöljystä; se kuulemma toimii ruuanlaitossa, mutta se on ulkomaalaista ja vierasta, eikä oliiviöljy istu suomalaiseen maustamisen perinteeseen ja maitopohjaisen ruuanlaiton kulttuuriin.

Suomalaisten sosiaalinen kyvyttömyys on samalla tavalla hauskaa kuin Urho Kekkosen kalju, ja näitä kahta yhdistävät vitsin irrallisuus ympäröivistä olosuhteista. Olemme äärimmäisen sosiaalista porukkaa, ja kykenemme yhteisellä keskustelulla uskomattomiin suorituksiin. Suomi valtiona on tästä hyvä esimerkki. Vetoan kuitenkin kantapääopiston lyhyeen oppimäärään ja luomaani tulkintaan, jonka mukaan suomalaisessa keskustelukulttuurissa esiintyy liian vähän eräs tärkeä sosiaalisen kanssakäymisen elementti; me emme kysele tarpeeksi.

En keskittyisi liikaa pelottaviin englanninkielen tervehdyksinä käytettyihin lauseisiin ”how are you” ja ”how do you do”, joiden luoma terrori kiteytyy vääjäämättömän positiiviseen vastaukseen riippumatta omasta mielentilasta. Kysymyksellä on kuitenkin tärkeä osa dialogin jatkuvuudessa; kysymysten mahdollistamat aiheet vastakysymyksineen todistavat tyhjänpäiväisen jutustelun ihanan päämäärättömän olemuksen. Keskustelu voi ravita kaikkia osapuolia, vaikka juttelulle itsellensä ei olisi käytännöllistä syytä. Ihmiskunnan historia tietää suurten keksintöjen syntyneen vahingossa harkitun päämäärän ulkopuolelta, ja kevyellä helppoja aiheita halkovalla keskustelulla kykenemme alustamaan rakentavan ympäristön yksilöiden väliselle yhteisymmärrykselle puhumalla säästä tai jopa kyselemällä säästä.

Keskustelua on turha myrkyttää turhalla ilkeämielisyydellä, mutta sitäkin vaarallisempi on koko elämäämme seuraava käsite ”tyhmästä kysymyksestä”. Leimatessamme tyhmän kysymyksen olemassaoloa nostamme sen yllämme leijuvaksi demoniseksi, väistämättömäksi uhaksi, jonka lopullinen olemus muotoutuu mielissämme sosiaalisen eläimen suurimmaksi kuolemansynniksi. Todennäköisyys sille, että kysyjän muovaama sosiaalista tilannetta avaava kysymys olisi ”tyhmä” on häviävän pieni. Tämän lisäksi ”tyhmyys” on subjektiivinen käsite, jolla altistetaan yhteisöllisyys ja sen kehittyminen sosiaalisten paineiden vaikutukselle. Yhteisen kehityksen estyminen on tyhmää kysymystä vaarallisempaa. Asialla on toisaalta toinenkin puoli; lisääntymistä, seksuaalisuutta ja sukupuolta koskevat tiedustelut sekä muut yksityisyyttä rikkovat asiaankuulumattomat kysymykset eivät ole ainoastaan tyhmiä, vaan myös epäkohteliaita, ilkeitä, tungettelevia ja tämän lisäksi ne eivät rakenna vaan murentavat sosiaalisen kanssakäymisen perustaa. Me pystymme parempaan.

Kysytään siis toisiltamme turhanpäiväisiä ja tärkeitä kysymyksiä vailla turhaa ilkeämielisyyttä. Älkää kuitenkaan tehkö kuten se eräs ärsyttävä tuntemanne tyyppi ja vastatko puoli tuntia kysymykseen, johon riittäisi puolen minuutin vastaus. Näin kunnioitamme toistemme aikaa ja korvaa. Kuuntelemalla kanssaihmisiä löytyy uutta kysyttävää, vastattavaa ja opittavaa, ja näin saattaa syntyä hedelmällinen ja miellyttävä keskustelu voileipäkakun ja täyden kahvikupin muodostaman huojuvan tornin varjossa.

Tämän lisäksi haluan erikseen mainita, että valmistin eilen elämäni parasta Bolognese-kastiketta. Käytin oliiviöljyä, ja se maistui hyvältä.

]]>
7 http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/256048-miten-menee#comments Kotimaa Keskustelu Sosiaalisuus Suomalaiset Valmistujaiset Tue, 29 May 2018 14:45:45 +0000 Heikki Herlin http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/256048-miten-menee
En halua kaikkea http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/250529-en-halua-kaikkea <p>Elämäni suurin toive on, että kehitysvammainen siskoni Riikka voisi asua ja tehdä töitä hänelle tutussa ympäristössä, missä hänellä on kavereita ja hänen tarpeensa tunnetaan. Toiveeseeni pystynee samaistumaan ei ainoastaan moni kehitysvammaisen läheinen, vaan myös monet lapsiensa tulevaisuudesta huolehtivat vanhemmat. Teemme siis parhaamme läheistemme tarpeiden täyttämiseksi ja kehittääksemme inhimillisen tilanteen, jossa läheisemme voivat jatkaa elämää myös meidän kuoltuamme.</p><p>Helsingin kaupunki - kuten moni muukin kunta Suomessa - on tehnyt tästä tarpeiden täyttämisestä todella vaikeata, ja ennen kaikkea ahdistavaa sekä vammaisille että heidän läheisilleen. Tarpeiden täyttämistä vaikeuttaa kehitysvammaisten välttämättömien palveluiden kilpailutus, mikä on helppo tapa ajaa kokonaisia perheitä ja yhteisöjä epätoivon partaalle. Hankintalakia soveltaen kunnat asettavat viivalle palveluntarjoajia kilpailemaan kehitysvammaisten asumisen ja päivätoiminnan järjestämisestä. Kunta painottaa joka kerta asiasta keskusteltaessa, että palveluntarjoajien on täytettävä tietyt laatukriteerit ja hoito-ohjelmat räätälöidään yhdessä asiakkaan ja hänen läheistensä kanssa.</p><p>Edessämme on siis ristiriita; miksi perheet ja yhteisöt näkevät painajaisia ollessaan hereillä, vaikka kunta kertoo kaiken olevan hyvin laatua myöten. Syy on siinä, että kunnat ovat useiden vuosien ajan yrittäneet kävellä vammaisten yli, ikävä kyllä siinä myös onnistuen. Laadun kunnat voivat varmistaa omilla laatukriteereillään, jolloin &rdquo;laadukkaaksi asumiseksi&rdquo; voidaan laskea neljä seinää ja katto.&nbsp; Kunnilla on kilpailutettaessa ylin päätäntävalta vammaisten nukkumiseen, valvomiseen ja esimerkiksi tulkkeja kilpailutettaessa kommunikaatioon. Ei siis vammaisilla tai heidän läheisillään, vaan kunnilla. Ei Myytävänä- kansalaisaloite on käynnistänyt työn saada ihmiselämät pois kilpailutuksen piiristä, mutta sekään ei takaa lakimuutosta.</p><p>Kaiken logiikan mukaan kehitysvammaiset ja heidän läheisensä voisivat vähintään keskustella virkamiesten kanssa hyvistä palveluntarjoajista. Olemmehan me kaikki omien elämiemme asiantuntijoita, ja tunnemme parhaiten omat ja läheistemme tarpeet. Keskustelua syntyy ja läheisiä kuunnellaan, mutta kunnalta puuttuu kuullun ymmärtäminen; useat kunnat Suomessa ovat sysänneet vammaisten hoidon suurille kansainvälisille yrityksille, jotka pystyvät taiteilemaan mahdollisimman suuren voitontavoittelun ja laatukriteerien rikkomisesta seuraavien sanktioiden välimaastossa.</p><p>Helsingin kaupunki aikoo tänä keväänä kilpailuttaa vammaisten elämää koskettavia tärkeitä palveluita. Keskustelu aiheesta tuntuu polkevan paikallaan; kunnan virkamiehet ovat sekavilla lausunnoilla ja puhtaalla hiljaisuudella väistelleet tärkeitä kysymyksiä. Palveluiden käyttäjät perheineen eivät saa selkeitä vastauksia; vanhoja sopimuksia kilpailutetaan, vaikka aluksi ne luvattiin pitää poissa kilpailutuksen piiristä. Kilpailutuksia perustellaan &rdquo;huonoilla sopimuksilla&rdquo;, eikä vastausta syvennetä vaikka kuinka yrittäisimme saada selkeyttä keskusteluun, läheistemme vuoksi. Kunta on myös perustellut kilpailutusta reiluudella palveluntuottajia kohtaan välittämättä siitä, kuinka reilua se olisi palveluiden käyttäjiä kohtaan.</p><p>Palveluita tuottavat myös laadukkaat voittoa tavoittelemattomat järjestöt. Helsingissä toimii muun muassa Lyhty Ry, jolle laatu ei tarkoita pelkästään kattoa pään päällä, vaan inhimillistä elämää, kavereita ja sosiaalista ympäristöä sekä työpajatoimintaa. Lyhty ei nimenä välttämättä soita kelloja, mutta Pertti Kurikan Nimipäivät saattaa olla tuttu. Vuoden 2015 Euroviisuissa edustanut bändi syntyi Lyhdyn järjestämässä musiikkityöpajassa. Sen lisäksi Lyhty ylläpitää kahvilatyöpajaa, joka operoi muun muassa IPI Kulmakuppilassa Helsingin Kalliossa. Se on yksi Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia kahviloita, mutta yhtä tyhjän kanssa Helsingin kaupungin näkökulmasta; jos Helsinki haluaa tuupata kehareiden päivätoiminnan toiselle toimijalle, niin sekä IPI-kahvila että vastaavanlaiset työpajat ovat vaakalaudalla.</p><p>Kuntien määrittäessä itse työnteon kriteerit ne voivat ilmoittaa, ettei tarjoileminen, siivoaminen tai myyminen kahvilassa ole &rdquo;työtä&rdquo;, vaan ruuvien pussittaminen ja vastaava mahdollisimman pelkistetty vaihetyö voidaan laskea työnteoksi, johon vammaisia kuuluisi aktivoida. Näin kunnat pitävät huolen siitä, ettei unelmille ja omille vahvuuksille ole mitään sijaa päivätoiminnassa. Kehitysvammaisten aktivoiminen on tärkeää ja kuten moni muukin kuntien esittämä väite, se kuulostaa hyvältä paperilla. Kyseessä tuntuisi kuitenkin olevan niputus; kaikki keharit pitäisi tavalla tai toisella saada työmarkkinoille. Me ihmiset olemme kaikki erilaisia ja meillä on omat vahvuutemme. Siskoni on vaikeasti kehitysvammainen, eikä häntä voida taikoa täysin työkykyiseksi, vaikka kuinka kovaa kilpailutettaisiin, eikä siten taiottua samoille työmarkkinoille muiden suomalaisten kanssa. Lyhdyn kaltaiset toimijat, jotka tuntevat asiakkaan ja heidän vahvuutensa, ohjaavat meidät läheiset pois painajaisesta; tiedämme läheistemme saavan kaiken tarvittavan avun ja mahdollisuuden osallistua yhteiskunnan toimintaan ohjatusti heille parhaalla mahdollisella tavalla.</p><p>Stadi ei ole ennakkotapaus; kilpailutuksia on tapahtunut ympäri Suomea ja moni on joutunut kärsimään suurten kansainvälisten hoivapalveluita tuottavien yritysten osakkeenomistajille louhittavan voiton kustannuksella. Miksi vaihtaa vaippaa neljä kertaa päivässä, kun keharit voisivat yhtä lailla elää muutaman tunnin sekä ykkös- että kakkoshädät housussa vähemmillä vaipoilla? Miksi ihmeessä saada vammaiset mukaan yhteiskunnan toimintaan, jos telkkari toimii? Jos vammaisten katseleminen Helsingissä ei miellytä, näppärällä ulkoistuksella vammaiset saadaan siirrettyä halvemmalle tonttimaalle lähikuntiin. Helsingin kaupunkistrategiassa korostetaan Stadia kaikkien kaupunkina. Tämä ei toteudu, ellei Helsinki nyt tee isoa korjausliikettä ja mahdollista sen asukkaille inhimillistä elämää. Siihen on vielä mahdollisuus.</p><p>Minä olen todella väsynyt, kuten moni muukin vammaisen ihmisen läheinen. Jatkuva taistelu kuntia vastaan ryystää mehut, ja väsytystaktiikka tuntuisi ikävä kyllä olevan tapa hankkiutua eroon ärsyttävistä vammaisista läheisineen. Toinen taktiikka tuntuisi olevan keskusteltaessa käytettävä äärimmilleen viety hallinnollinen kapulakieli sekä väitteiden ja perusteluiden jatkuva ristiriitaisuus. Tällä tavalla saataisiin tiputettua ainakin osa kehareista ja heidän läheisistään pois keskustelua häiritsemästä. Toivon olevani väärässä.</p><p>En halua kaikkea, eikä kaikkea voi haluta. Enemmän kuin mitään muuta haluaisin, että isosiskoni voisi elää elämäänsä hänelle rakkaiden ihmisten lähellä turvallisessa ympäristössä ilman pelkoa pakkomuutosta tai koko kaveripiirin hajoamisesta. En halua kaikkea, mutta haluan nähdä hänen hymyilevän aurinkoista hymyään palatessaan viikonlopun jälkeen omaan kotiinsa. Siskoni on minulle todella rakas, enkä halua hänen koko elämänsä perustuvan osakeyhtiölakiin, joka velvoittaa tuottamaan voittoa terveys- ja hoivapalveluita järjestävien yhtiöiden osakkeenomistajille. Haluaisin hänen ja hänen kavereidensa tekevän omien vahvuuksiensa kautta heille rakkaita asioita ympäristössä, jossa he kykenevät ilmaisemaan itseään ja heidän tarpeensa tunnetaan.</p><p>En halua kaikkea, mutta haluan, että siskostani pidettäisiin huolta, jos en ole täällä auttamassa.&nbsp;</p> Elämäni suurin toive on, että kehitysvammainen siskoni Riikka voisi asua ja tehdä töitä hänelle tutussa ympäristössä, missä hänellä on kavereita ja hänen tarpeensa tunnetaan. Toiveeseeni pystynee samaistumaan ei ainoastaan moni kehitysvammaisen läheinen, vaan myös monet lapsiensa tulevaisuudesta huolehtivat vanhemmat. Teemme siis parhaamme läheistemme tarpeiden täyttämiseksi ja kehittääksemme inhimillisen tilanteen, jossa läheisemme voivat jatkaa elämää myös meidän kuoltuamme.

Helsingin kaupunki - kuten moni muukin kunta Suomessa - on tehnyt tästä tarpeiden täyttämisestä todella vaikeata, ja ennen kaikkea ahdistavaa sekä vammaisille että heidän läheisilleen. Tarpeiden täyttämistä vaikeuttaa kehitysvammaisten välttämättömien palveluiden kilpailutus, mikä on helppo tapa ajaa kokonaisia perheitä ja yhteisöjä epätoivon partaalle. Hankintalakia soveltaen kunnat asettavat viivalle palveluntarjoajia kilpailemaan kehitysvammaisten asumisen ja päivätoiminnan järjestämisestä. Kunta painottaa joka kerta asiasta keskusteltaessa, että palveluntarjoajien on täytettävä tietyt laatukriteerit ja hoito-ohjelmat räätälöidään yhdessä asiakkaan ja hänen läheistensä kanssa.

Edessämme on siis ristiriita; miksi perheet ja yhteisöt näkevät painajaisia ollessaan hereillä, vaikka kunta kertoo kaiken olevan hyvin laatua myöten. Syy on siinä, että kunnat ovat useiden vuosien ajan yrittäneet kävellä vammaisten yli, ikävä kyllä siinä myös onnistuen. Laadun kunnat voivat varmistaa omilla laatukriteereillään, jolloin ”laadukkaaksi asumiseksi” voidaan laskea neljä seinää ja katto.  Kunnilla on kilpailutettaessa ylin päätäntävalta vammaisten nukkumiseen, valvomiseen ja esimerkiksi tulkkeja kilpailutettaessa kommunikaatioon. Ei siis vammaisilla tai heidän läheisillään, vaan kunnilla. Ei Myytävänä- kansalaisaloite on käynnistänyt työn saada ihmiselämät pois kilpailutuksen piiristä, mutta sekään ei takaa lakimuutosta.

Kaiken logiikan mukaan kehitysvammaiset ja heidän läheisensä voisivat vähintään keskustella virkamiesten kanssa hyvistä palveluntarjoajista. Olemmehan me kaikki omien elämiemme asiantuntijoita, ja tunnemme parhaiten omat ja läheistemme tarpeet. Keskustelua syntyy ja läheisiä kuunnellaan, mutta kunnalta puuttuu kuullun ymmärtäminen; useat kunnat Suomessa ovat sysänneet vammaisten hoidon suurille kansainvälisille yrityksille, jotka pystyvät taiteilemaan mahdollisimman suuren voitontavoittelun ja laatukriteerien rikkomisesta seuraavien sanktioiden välimaastossa.

Helsingin kaupunki aikoo tänä keväänä kilpailuttaa vammaisten elämää koskettavia tärkeitä palveluita. Keskustelu aiheesta tuntuu polkevan paikallaan; kunnan virkamiehet ovat sekavilla lausunnoilla ja puhtaalla hiljaisuudella väistelleet tärkeitä kysymyksiä. Palveluiden käyttäjät perheineen eivät saa selkeitä vastauksia; vanhoja sopimuksia kilpailutetaan, vaikka aluksi ne luvattiin pitää poissa kilpailutuksen piiristä. Kilpailutuksia perustellaan ”huonoilla sopimuksilla”, eikä vastausta syvennetä vaikka kuinka yrittäisimme saada selkeyttä keskusteluun, läheistemme vuoksi. Kunta on myös perustellut kilpailutusta reiluudella palveluntuottajia kohtaan välittämättä siitä, kuinka reilua se olisi palveluiden käyttäjiä kohtaan.

Palveluita tuottavat myös laadukkaat voittoa tavoittelemattomat järjestöt. Helsingissä toimii muun muassa Lyhty Ry, jolle laatu ei tarkoita pelkästään kattoa pään päällä, vaan inhimillistä elämää, kavereita ja sosiaalista ympäristöä sekä työpajatoimintaa. Lyhty ei nimenä välttämättä soita kelloja, mutta Pertti Kurikan Nimipäivät saattaa olla tuttu. Vuoden 2015 Euroviisuissa edustanut bändi syntyi Lyhdyn järjestämässä musiikkityöpajassa. Sen lisäksi Lyhty ylläpitää kahvilatyöpajaa, joka operoi muun muassa IPI Kulmakuppilassa Helsingin Kalliossa. Se on yksi Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia kahviloita, mutta yhtä tyhjän kanssa Helsingin kaupungin näkökulmasta; jos Helsinki haluaa tuupata kehareiden päivätoiminnan toiselle toimijalle, niin sekä IPI-kahvila että vastaavanlaiset työpajat ovat vaakalaudalla.

Kuntien määrittäessä itse työnteon kriteerit ne voivat ilmoittaa, ettei tarjoileminen, siivoaminen tai myyminen kahvilassa ole ”työtä”, vaan ruuvien pussittaminen ja vastaava mahdollisimman pelkistetty vaihetyö voidaan laskea työnteoksi, johon vammaisia kuuluisi aktivoida. Näin kunnat pitävät huolen siitä, ettei unelmille ja omille vahvuuksille ole mitään sijaa päivätoiminnassa. Kehitysvammaisten aktivoiminen on tärkeää ja kuten moni muukin kuntien esittämä väite, se kuulostaa hyvältä paperilla. Kyseessä tuntuisi kuitenkin olevan niputus; kaikki keharit pitäisi tavalla tai toisella saada työmarkkinoille. Me ihmiset olemme kaikki erilaisia ja meillä on omat vahvuutemme. Siskoni on vaikeasti kehitysvammainen, eikä häntä voida taikoa täysin työkykyiseksi, vaikka kuinka kovaa kilpailutettaisiin, eikä siten taiottua samoille työmarkkinoille muiden suomalaisten kanssa. Lyhdyn kaltaiset toimijat, jotka tuntevat asiakkaan ja heidän vahvuutensa, ohjaavat meidät läheiset pois painajaisesta; tiedämme läheistemme saavan kaiken tarvittavan avun ja mahdollisuuden osallistua yhteiskunnan toimintaan ohjatusti heille parhaalla mahdollisella tavalla.

Stadi ei ole ennakkotapaus; kilpailutuksia on tapahtunut ympäri Suomea ja moni on joutunut kärsimään suurten kansainvälisten hoivapalveluita tuottavien yritysten osakkeenomistajille louhittavan voiton kustannuksella. Miksi vaihtaa vaippaa neljä kertaa päivässä, kun keharit voisivat yhtä lailla elää muutaman tunnin sekä ykkös- että kakkoshädät housussa vähemmillä vaipoilla? Miksi ihmeessä saada vammaiset mukaan yhteiskunnan toimintaan, jos telkkari toimii? Jos vammaisten katseleminen Helsingissä ei miellytä, näppärällä ulkoistuksella vammaiset saadaan siirrettyä halvemmalle tonttimaalle lähikuntiin. Helsingin kaupunkistrategiassa korostetaan Stadia kaikkien kaupunkina. Tämä ei toteudu, ellei Helsinki nyt tee isoa korjausliikettä ja mahdollista sen asukkaille inhimillistä elämää. Siihen on vielä mahdollisuus.

Minä olen todella väsynyt, kuten moni muukin vammaisen ihmisen läheinen. Jatkuva taistelu kuntia vastaan ryystää mehut, ja väsytystaktiikka tuntuisi ikävä kyllä olevan tapa hankkiutua eroon ärsyttävistä vammaisista läheisineen. Toinen taktiikka tuntuisi olevan keskusteltaessa käytettävä äärimmilleen viety hallinnollinen kapulakieli sekä väitteiden ja perusteluiden jatkuva ristiriitaisuus. Tällä tavalla saataisiin tiputettua ainakin osa kehareista ja heidän läheisistään pois keskustelua häiritsemästä. Toivon olevani väärässä.

En halua kaikkea, eikä kaikkea voi haluta. Enemmän kuin mitään muuta haluaisin, että isosiskoni voisi elää elämäänsä hänelle rakkaiden ihmisten lähellä turvallisessa ympäristössä ilman pelkoa pakkomuutosta tai koko kaveripiirin hajoamisesta. En halua kaikkea, mutta haluan nähdä hänen hymyilevän aurinkoista hymyään palatessaan viikonlopun jälkeen omaan kotiinsa. Siskoni on minulle todella rakas, enkä halua hänen koko elämänsä perustuvan osakeyhtiölakiin, joka velvoittaa tuottamaan voittoa terveys- ja hoivapalveluita järjestävien yhtiöiden osakkeenomistajille. Haluaisin hänen ja hänen kavereidensa tekevän omien vahvuuksiensa kautta heille rakkaita asioita ympäristössä, jossa he kykenevät ilmaisemaan itseään ja heidän tarpeensa tunnetaan.

En halua kaikkea, mutta haluan, että siskostani pidettäisiin huolta, jos en ole täällä auttamassa. 

]]>
22 http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/250529-en-halua-kaikkea#comments Kotimaa Hankintalaki Helsinki Kehitysvammaiset Kilpailuttaminen Vammaishoito Tue, 06 Feb 2018 08:35:58 +0000 Heikki Herlin http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/250529-en-halua-kaikkea
Vihaan New Yorkia http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/249424-vihaan-new-yorkia <p>Vain harva asia suututtaa enemmän kuin jalkojen välissä juoksevat torakat. Yksi ylitse kävelevä kiukunaihe on jalkojen välissä juoksevat rotat.</p><p>Nämä sekä monet muut maahan polkevat haasteet pilasivat suuressa arvossa pitämääni elinaikaa New Yorkissa, jonne muutin vuonna 2014 opiskelemaan elokuvatuotantoa. Vihaan New Yorkia, ja minulla on siihen monia syitä:</p><p>New York on suunnattoman likainen asukaskeskittymä Yhdysvaltain itärannikolla. Talvella meren läsnäolosta ei muistuttanut kaunis maisema Atlantille, vaan koko kehoa piiskaava kylmä tuuli. Aika-ajoin pohdin, että olivatko hollantilaiset uudisasukkaat täydessä ymmärryksessä ostaessaan Manhattanin saaren paikallisilta asukkailta 1600-luvulla. Silloin alkoi saaren kehittyminen nykyiseen muotoonsa, jota on syytä ihailla vain elokuvissa ja tv-sarjoissa omalta kotisohvalta. Kesällä kaupunki on niin kuuma, että ainoaksi vapaa-ajanvietteeksi jää toinen toistaan huonompien stand-up esitysten seuraaminen välttävästi toimivalla ilmastoinnilla siunatuissa baareissa, jotka ilmankierrosta huolimatta haisevat yhtä pahalta kuin niissä tarjoiltu ylihintainen olut.</p><p>New York ylpeilee useasti suurella ihmeellään: metro-järjestelmällä. Tätä sanailua voisi verrata siihen, että kirjoittaisin aikuisiällä ansioluettelooni 90-luvun suurista saavutuksistani Crash Bandicoot- videopelissä. Aikoinaan metrolinja on ollut aikansa suuria rakennusteknisiä suorituksia. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tämän päivän New Yorkin julkinen liikenne toimisi; metrojärjestelmä on maailman maanalaisten Windows Vista, jonka kiskoilla juoksentelevat rotat kantavat mukanaan kosolti toinen toistaan epämiellyttävämpiä tauteja. Nykyään New Yorkin metro tunnetaankin enempi pizzaa ja avokadoa mussuttavista jyrsijöistään kuin toimintakyvystään. Metrossa joutuu kuitenkin viettämään työ- ja koulumatkojen vuoksi enemmän aikaa kuin ihmiselämälle olisi tarpeen; vietin monen muun paikallisen kanssaeläjän tavoin suuren osan New Yorkin vuosistani metrotunnelissa. Järjestelmää ylläpitävän MTA:n ja suomalaisen talvikunnossapidon pioneerin VR:n ainoa ero on se, että MTA ei tarvitse yllätyksiä toimiakseen huonosti.</p><p>Isoa mätää omenaa riivaavista riesoista halveksunta jättää ongelmana taakseen jopa torakat ja rotat, ja sitä New Yorkissa piisaa. Yhdysvaltain liberaali linnake katsoo inhoten kaupunginrajojen ulkopuolelle mittaillen lentomatkan kestoa suurimpiin kaupunkeihin, joista saattaa hyvällä lykyllä löytyä ripaus sivistystä ja demokraattien äänestäjiä. Kansalaiset uudelleenrakensivat poliittista identiteettiään varsinkin presidentinvaalien alla, jolloin pohjoismaalainen bernsteinilaisen pehmeän sosiaalidemokratian kasvattikaan ei saanut julki näkemyksiään hyvinvointiyhteiskunnan teknisestä suorituksesta edes kovimmille Bernie Sanders- kannattajille. Samalla kaiken inhimillisen käsityskyvyn ylittävät vuokrahinnat ja yleinen hintataso ajavat New Yorkin lähialueelta kaupunkilaisten pahimmat viholliset, nimittäin vähävaraiset.</p><p>Kaiken muun lisäksi New York lienee maailman ainoa paikka, jossa on hyvin todennäköistä päätyä Aku Ankan tai Mikki Hiiren ahdistelemiksi. Resepti tähän on selkeä; ensin on matkustettava yhteen tunnetun universumin irvokkaimmista paikoista, eli Times Squarelle. Löytäessäsi kadulta paikan, johon voit muutamaksi New Yorkin sekunniksi pysähtyä ilman uhkaa tönimisestä tai taskuvarkaista, niin valitse kaikista aukiolla pahaenteisesti vaeltavista maskottipuvuista se, jolta olet aina halunnut tutustua lähemmin. Suoritus viedään loppuun siten, että menet ottamaan yhteiskuvan maskotin kanssa, etkä maksa selfien ottamisesta maskotille &rdquo;vapaaehtoista&rdquo; tippiä. Ainoa toivo on se, että paikalliset poliisivoimat pelastavat sinut vapaaehtoisuuden painolastin tuottamalta kivulta ja säryltä: <a href="http://www.nydailynews.com/new-york/manhattan/exclusive-times-square-chewbacca-stormtrooper-arrested-article-1.2533260" title="http://www.nydailynews.com/new-york/manhattan/exclusive-times-square-chewbacca-stormtrooper-arrested-article-1.2533260">http://www.nydailynews.com/new-york/manhattan/exclusive-times-square-che...</a></p><p>Vain toinen kaupunki tällä planeetalla kipuaa sietämättömyydessään samoille antipalkintosijoille New Yorkin kanssa: Helsinki. Tähän on selvä syy; sekä New York että Helsinki ovat olleet minulle kotikaupunkeja. Muutin takaisin Suomeen vuonna 2016, ja siitä lähtien olen ikävöinyt Yhdysvaltain itärannikon kylmää ja kuumaa rotantäyteistä, mutta minulle hyvin rakasta kaupunkia. Rakastan sekä Helsinkiä että New Yorkia, mutta se ei sulje ulkopuolelle kummankin asukaskeskittymän tuottamaa inhoa. Vain harva asia tuntuu niin hyvältä kuin käveleminen ulos JFK:n lentokentältä, johon varmasti osasyynä hermoratoja raskaasti kuormittava maahantulotarkastus tullimiehineen.</p><p>Ensirakkaus uutta kotipesää kohtaan kestää muutamia kuukausia, viha syntyy myöhemmin. Tähän vedoten en varauksetta luota matkakertomuksiin, joissa suitsutetaan uuden maan ja kaupungin täydellisyyttä verrattuna Suomeen kolmen kuukauden &rdquo;asumisen&rdquo; jälkeen. Kaikessa on puolensa, ja viikko sitten rotta meinasi juosta jalkojeni välistä Helsingin Töölössä. Toisaalta Suomen kurinalaisessa yhteiskunnassa moni asia toimii, varsinkin aikataulujen kunnioitus ja internet. Kodin, uskonnon ja isänmaan kritisointi on kuitenkin tervettä; meidän suomalaisten on turha morkata itseämme saatikka toisiamme mielenpahoittamisesta. Niin kauan kuin kykenemme kitisemään kotiamme riivaavista vääryyksistä, niin tiedostamme jonkin olevan vinossa. Tällöin meillä on täydellinen mahdollisuus tehdä rakkaasta kodistamme parempi paikka, ja haukkua sitä lisää elämämme loppuun asti.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Vain harva asia suututtaa enemmän kuin jalkojen välissä juoksevat torakat. Yksi ylitse kävelevä kiukunaihe on jalkojen välissä juoksevat rotat.

Nämä sekä monet muut maahan polkevat haasteet pilasivat suuressa arvossa pitämääni elinaikaa New Yorkissa, jonne muutin vuonna 2014 opiskelemaan elokuvatuotantoa. Vihaan New Yorkia, ja minulla on siihen monia syitä:

New York on suunnattoman likainen asukaskeskittymä Yhdysvaltain itärannikolla. Talvella meren läsnäolosta ei muistuttanut kaunis maisema Atlantille, vaan koko kehoa piiskaava kylmä tuuli. Aika-ajoin pohdin, että olivatko hollantilaiset uudisasukkaat täydessä ymmärryksessä ostaessaan Manhattanin saaren paikallisilta asukkailta 1600-luvulla. Silloin alkoi saaren kehittyminen nykyiseen muotoonsa, jota on syytä ihailla vain elokuvissa ja tv-sarjoissa omalta kotisohvalta. Kesällä kaupunki on niin kuuma, että ainoaksi vapaa-ajanvietteeksi jää toinen toistaan huonompien stand-up esitysten seuraaminen välttävästi toimivalla ilmastoinnilla siunatuissa baareissa, jotka ilmankierrosta huolimatta haisevat yhtä pahalta kuin niissä tarjoiltu ylihintainen olut.

New York ylpeilee useasti suurella ihmeellään: metro-järjestelmällä. Tätä sanailua voisi verrata siihen, että kirjoittaisin aikuisiällä ansioluettelooni 90-luvun suurista saavutuksistani Crash Bandicoot- videopelissä. Aikoinaan metrolinja on ollut aikansa suuria rakennusteknisiä suorituksia. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tämän päivän New Yorkin julkinen liikenne toimisi; metrojärjestelmä on maailman maanalaisten Windows Vista, jonka kiskoilla juoksentelevat rotat kantavat mukanaan kosolti toinen toistaan epämiellyttävämpiä tauteja. Nykyään New Yorkin metro tunnetaankin enempi pizzaa ja avokadoa mussuttavista jyrsijöistään kuin toimintakyvystään. Metrossa joutuu kuitenkin viettämään työ- ja koulumatkojen vuoksi enemmän aikaa kuin ihmiselämälle olisi tarpeen; vietin monen muun paikallisen kanssaeläjän tavoin suuren osan New Yorkin vuosistani metrotunnelissa. Järjestelmää ylläpitävän MTA:n ja suomalaisen talvikunnossapidon pioneerin VR:n ainoa ero on se, että MTA ei tarvitse yllätyksiä toimiakseen huonosti.

Isoa mätää omenaa riivaavista riesoista halveksunta jättää ongelmana taakseen jopa torakat ja rotat, ja sitä New Yorkissa piisaa. Yhdysvaltain liberaali linnake katsoo inhoten kaupunginrajojen ulkopuolelle mittaillen lentomatkan kestoa suurimpiin kaupunkeihin, joista saattaa hyvällä lykyllä löytyä ripaus sivistystä ja demokraattien äänestäjiä. Kansalaiset uudelleenrakensivat poliittista identiteettiään varsinkin presidentinvaalien alla, jolloin pohjoismaalainen bernsteinilaisen pehmeän sosiaalidemokratian kasvattikaan ei saanut julki näkemyksiään hyvinvointiyhteiskunnan teknisestä suorituksesta edes kovimmille Bernie Sanders- kannattajille. Samalla kaiken inhimillisen käsityskyvyn ylittävät vuokrahinnat ja yleinen hintataso ajavat New Yorkin lähialueelta kaupunkilaisten pahimmat viholliset, nimittäin vähävaraiset.

Kaiken muun lisäksi New York lienee maailman ainoa paikka, jossa on hyvin todennäköistä päätyä Aku Ankan tai Mikki Hiiren ahdistelemiksi. Resepti tähän on selkeä; ensin on matkustettava yhteen tunnetun universumin irvokkaimmista paikoista, eli Times Squarelle. Löytäessäsi kadulta paikan, johon voit muutamaksi New Yorkin sekunniksi pysähtyä ilman uhkaa tönimisestä tai taskuvarkaista, niin valitse kaikista aukiolla pahaenteisesti vaeltavista maskottipuvuista se, jolta olet aina halunnut tutustua lähemmin. Suoritus viedään loppuun siten, että menet ottamaan yhteiskuvan maskotin kanssa, etkä maksa selfien ottamisesta maskotille ”vapaaehtoista” tippiä. Ainoa toivo on se, että paikalliset poliisivoimat pelastavat sinut vapaaehtoisuuden painolastin tuottamalta kivulta ja säryltä: http://www.nydailynews.com/new-york/manhattan/exclusive-times-square-chewbacca-stormtrooper-arrested-article-1.2533260

Vain toinen kaupunki tällä planeetalla kipuaa sietämättömyydessään samoille antipalkintosijoille New Yorkin kanssa: Helsinki. Tähän on selvä syy; sekä New York että Helsinki ovat olleet minulle kotikaupunkeja. Muutin takaisin Suomeen vuonna 2016, ja siitä lähtien olen ikävöinyt Yhdysvaltain itärannikon kylmää ja kuumaa rotantäyteistä, mutta minulle hyvin rakasta kaupunkia. Rakastan sekä Helsinkiä että New Yorkia, mutta se ei sulje ulkopuolelle kummankin asukaskeskittymän tuottamaa inhoa. Vain harva asia tuntuu niin hyvältä kuin käveleminen ulos JFK:n lentokentältä, johon varmasti osasyynä hermoratoja raskaasti kuormittava maahantulotarkastus tullimiehineen.

Ensirakkaus uutta kotipesää kohtaan kestää muutamia kuukausia, viha syntyy myöhemmin. Tähän vedoten en varauksetta luota matkakertomuksiin, joissa suitsutetaan uuden maan ja kaupungin täydellisyyttä verrattuna Suomeen kolmen kuukauden ”asumisen” jälkeen. Kaikessa on puolensa, ja viikko sitten rotta meinasi juosta jalkojeni välistä Helsingin Töölössä. Toisaalta Suomen kurinalaisessa yhteiskunnassa moni asia toimii, varsinkin aikataulujen kunnioitus ja internet. Kodin, uskonnon ja isänmaan kritisointi on kuitenkin tervettä; meidän suomalaisten on turha morkata itseämme saatikka toisiamme mielenpahoittamisesta. Niin kauan kuin kykenemme kitisemään kotiamme riivaavista vääryyksistä, niin tiedostamme jonkin olevan vinossa. Tällöin meillä on täydellinen mahdollisuus tehdä rakkaasta kodistamme parempi paikka, ja haukkua sitä lisää elämämme loppuun asti.

]]>
13 http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/249424-vihaan-new-yorkia#comments Kotimaa New York Valittaminen Yhdysvallat Fri, 19 Jan 2018 15:56:40 +0000 Heikki Herlin http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/249424-vihaan-new-yorkia
Ajan kanssa http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/246912-ajan-kanssa <p>En ostanut perinteistä kravattia. Se ei istunut minulle samalla tavalla kuin kapea malli. Valkoinen paita tuli enemmän esiin ohuen kravattimallin kanssa luoden tärkeän tasapainon. En toisaalta antanut pienten epätäydellisyyksien kuten solmion ja paidan tasapainottomuuden hermostuttaa minua, vaikka merkityksettömätkin asiat ovat viime aikoina ärsyttäneet minua yllättävän paljon. Tapoihini ei kuulu ärtyä pikkuasioista, mutta oikean solmion valitseminen ei ole leikin asia.</p><p>Asusteiden tasapaino helpottaa surussa vellovaa sielua, mutta se ei ohjannut ajatukseni kulkua samalla tavalla kuin valitsemani solmioneula. Olen käyttänyt sitä tiettyä neulaa kaksi kertaa elämäni aikana. Syynä on se, että tämä asuste kuului pari kuukautta sitten menehtyneelle isälleni. Kyseessä on Moto Guzzi-moottoripyörämerkin logolla varustettu solmioneula. Se on yllättävän ruma solmion pidike, eikä soikion mallinen punainen logo bensanhajuisella logotekstillä tee siitä hienostunutta. Ajan itse Moto Guzzia, mutta pyöräni on solmioneulaa nätimpi ja liikkuu paremmin asfaltilla. Kiinnitin kuitenkin sillä neulalla solmion paitaani pari viikkoa sitten kokeillessani uutta asukokonaisuutta.</p><p>Kiinnittäessäni neulan mustaan solmioon ymmärsin menneitä viikkoja paremmin. Se vei minut viikkoja taaksepäin hetkeen, jolloin kuulin isäni kuolleen. Se hetki loi lähtöpisteen ajalle, joka ei tunne kelloa. Suruni on ankkuroinut minut pysähtyneeseen aikaan, mutta solmioneulaa asettaessa ymmärsin kuluvaa aikaa ensimmäistä kertaa isäni kuoleman jälkeen. Kaikista tärkeistä hetkistä tämä uuden paidan istuvuuden koeajo muodosti hetken, jonka kautta katsoin menneitä viikkoja, hämmentyneenä. Viimeksi aika on hämmentänyt minua vuosia sitten, kun pienenä opettelin kelloa. Eri viisarien merkitykset loivat ajan käsityksen, mutta vallitsevaa ajan merkitystä on mahdotonta mitata lapsuuteni Mikki Hiiri-kellon käsiä muistuttavilla viisareilla. Monta asiaa on muuttunut, monet itkut itketty ja lisää on luvassa. Ensimmäisten päivien musertava ikävä ja suru inspiroivat kirjoittamaan isästäni (<a href="http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/244399-faijan-piikkiin">Faijan piikkiin</a>). Siitä eteenpäin olen tuntenut itseni poimimattomaksi pullopostiksi; en ole ajamassa omia tunteitani, vaan suru tulee aalloissa. Joka seitsemännen aallon väliin jäävä aika on kevyempää, mutta suru on jatkuvasti läsnä. Kirjeessä olisi paljon painavaa asiaa.</p><p>Jos olet lukenut näin pitkälle, niin et ainoastaan osaa lukea suomea, mutta olet myös yksi meistä elävistä ihmisistä. Se merkitsee eletyn menneisyyden lisäksi sitä, että sinulla on tulevaisuus. Voimme eläessämme käyttää ne sekunnit haluamallamme tavalla ja siten määrittää suunnan tulevaisuudelle. Erityisen ajankohtaista tämä on hengen poistuessa kehostamme. Silloin jäljelle jää menneisyyden ja muiston lisäksi tulevaisuus, johon meillä ei menehtyneinä ole sananvaltaa. Kuolleen tulevaisuus ei ole vainajan määritettävissä; se on aina meidän elävien päätettävissä. Tulevaisuuden rakentaminen on kova duuni meille lukeville ja eläville ihmisille. Hautakivi on ihmistä kestävämpi, mutta sillä ei ole ihmisen persoonaa eikä se tee päätöksiä menneisyyden perusteella.</p><p>Rakkaan ihmisen ajan pysähtyminen leviää ympäristöön pysäyttäen hetkeksi myös elävän ihmisen ajan. Aika parantaa, mutta pysähtynyt aika on kuin vitamiinivalmiste, joka lojuu käyttämättömänä keittiön kaapissa. Viisareiden on liikuttava, jotta aika voisi lääkkeenä vaikuttaa. Samalla aika on pahanmakuista lääkettäkin pahempi vihollinen; vain aika seisoo meidän elävien ja kuolleiden välissä. Jokainen hetki vie minua kauemmaksi faijasta luoden sumun, jonka läpi on vaikea erottaa elävän ihmisen läsnäoloa. Kello pysähtyneenä voisin vielä uskoa, että isäni olisi elossa. Voisin kävellä unenomaisessa, kelloa kunnioittamattomassa maailmassa tarpeeksi kauas herätäkseni tästä epätodellisesta unesta. Vääristymä ajassa saa minut uskomaan koko ympäröivän todellisuuden luotettavuutta. Aika on hitaasti vaikuttava rokote, mutta minä olen pieni neulakammoinen lapsi, joka ei aikuisten tavalla näe pitkän tähtäimen hyötyjä. Elätän lapsen tavoin toivoa jostakin saavuttamattomasta.</p><p>Toivoa ei ole. Aika ei katso mitään niin merkityksetöntä kuin elämä tai kuolema. Meidän työmme on katsoa oman menneisyytemme lisäksi sitä menneiden ihmisten aikaa, jolla ei ole toivoa tulevasta. Se on fyysisen läsnäolon puuttuminen ja sen jättämä tyhjiö, joka painaa meidät katsomaan menneeseen, siihen mitä on jäljellä joskus läsnäolleista ihmisistä. Isäni loi menneisyyttä hääpäivänäni vuonna 2013. Hän kertoi puheessaan, että ihmiskunnan selviäminen perustuu siihen, että rakastamme toisiamme enemmän. Se on sitä menneisyyttä, mitä muistamalla ja kantamalla tulevaisuuteen otamme toisemme huomioon ja kunnioitamme sekä eläviä että kuolleita. Meidän tulevaisuudellamme ei ole mitään väliä, jos me emme hyödynnä menneisyyden tuomaa oppia. Se ei koske ainoastaan meidän omaa menneisyyttämme; se kurkottaa useiden sukupolvien päähän.</p><p>Ikävä kestää eliniän kuten muisto rakkaasta ihmisestä. Olen toisaalta kuullut, että suru hellittää ajan kanssa. Aika parantaa vain liikkuessaan eteenpäin. Tästä syystä solmioneulan kiinnittämisen tuoma tuulahdus aikaa oli merkityksellinen; mennyt aika on liikkuvaa aikaa, joka parantaa. Se luo uutta olemassa olevaa toivoa valoisasta tulevaisuudesta, jossa elää sekä elävien että kuolleiden aika. Se on aikaa, jonka kulkiessa rakastamme toisiamme enemmän.</p><p>Ostamani solmio palveli paremmin kuin yksikään sitä edeltäneistä kravateista. Se menee heti hyvälle solmulle, toisin kuin menneisyyteni solmiot, jotka istuutuvat kaulani ympärille yleensä kolmannella yrityksellä. Solmu oli kuin menneet viikot; suru on mustaa, mutta solmu oli eheä ja rakensi toivoa tuovan tasapainon valkoisen kauluspaidan kanssa. Karun vääristymän tähän tasapainoon toi italialaisen moottoripyörämerkin logo mustan kravatin keskivaiheilla. Se oli kuin menneestä muistuttava musiikki tai valokuva pitäen mustan kravattini aisoissa. Ne ovat kaikuja läsnäolosta kuten myös vainajan toivekappale hautajaisissa, joka resonoi ajasta ilman toiveen esittäneen ihmisen läsnäoloa. Solmioneula kaikuu uutta surun täyttämää menneisyyttä; tiedän tämän asusteen olevan minulla vain siksi, että sen alkuperäisellä omistajalla ei ole tulevaisuutta sen kanssa. Häntä tuskin häiritsee, että käytän sitä.</p><p>Nyt puku paitoineen on laitettava pesuun, jotta se palvelisi hyvin tulevaisuudessa.</p> En ostanut perinteistä kravattia. Se ei istunut minulle samalla tavalla kuin kapea malli. Valkoinen paita tuli enemmän esiin ohuen kravattimallin kanssa luoden tärkeän tasapainon. En toisaalta antanut pienten epätäydellisyyksien kuten solmion ja paidan tasapainottomuuden hermostuttaa minua, vaikka merkityksettömätkin asiat ovat viime aikoina ärsyttäneet minua yllättävän paljon. Tapoihini ei kuulu ärtyä pikkuasioista, mutta oikean solmion valitseminen ei ole leikin asia.

Asusteiden tasapaino helpottaa surussa vellovaa sielua, mutta se ei ohjannut ajatukseni kulkua samalla tavalla kuin valitsemani solmioneula. Olen käyttänyt sitä tiettyä neulaa kaksi kertaa elämäni aikana. Syynä on se, että tämä asuste kuului pari kuukautta sitten menehtyneelle isälleni. Kyseessä on Moto Guzzi-moottoripyörämerkin logolla varustettu solmioneula. Se on yllättävän ruma solmion pidike, eikä soikion mallinen punainen logo bensanhajuisella logotekstillä tee siitä hienostunutta. Ajan itse Moto Guzzia, mutta pyöräni on solmioneulaa nätimpi ja liikkuu paremmin asfaltilla. Kiinnitin kuitenkin sillä neulalla solmion paitaani pari viikkoa sitten kokeillessani uutta asukokonaisuutta.

Kiinnittäessäni neulan mustaan solmioon ymmärsin menneitä viikkoja paremmin. Se vei minut viikkoja taaksepäin hetkeen, jolloin kuulin isäni kuolleen. Se hetki loi lähtöpisteen ajalle, joka ei tunne kelloa. Suruni on ankkuroinut minut pysähtyneeseen aikaan, mutta solmioneulaa asettaessa ymmärsin kuluvaa aikaa ensimmäistä kertaa isäni kuoleman jälkeen. Kaikista tärkeistä hetkistä tämä uuden paidan istuvuuden koeajo muodosti hetken, jonka kautta katsoin menneitä viikkoja, hämmentyneenä. Viimeksi aika on hämmentänyt minua vuosia sitten, kun pienenä opettelin kelloa. Eri viisarien merkitykset loivat ajan käsityksen, mutta vallitsevaa ajan merkitystä on mahdotonta mitata lapsuuteni Mikki Hiiri-kellon käsiä muistuttavilla viisareilla. Monta asiaa on muuttunut, monet itkut itketty ja lisää on luvassa. Ensimmäisten päivien musertava ikävä ja suru inspiroivat kirjoittamaan isästäni (Faijan piikkiin). Siitä eteenpäin olen tuntenut itseni poimimattomaksi pullopostiksi; en ole ajamassa omia tunteitani, vaan suru tulee aalloissa. Joka seitsemännen aallon väliin jäävä aika on kevyempää, mutta suru on jatkuvasti läsnä. Kirjeessä olisi paljon painavaa asiaa.

Jos olet lukenut näin pitkälle, niin et ainoastaan osaa lukea suomea, mutta olet myös yksi meistä elävistä ihmisistä. Se merkitsee eletyn menneisyyden lisäksi sitä, että sinulla on tulevaisuus. Voimme eläessämme käyttää ne sekunnit haluamallamme tavalla ja siten määrittää suunnan tulevaisuudelle. Erityisen ajankohtaista tämä on hengen poistuessa kehostamme. Silloin jäljelle jää menneisyyden ja muiston lisäksi tulevaisuus, johon meillä ei menehtyneinä ole sananvaltaa. Kuolleen tulevaisuus ei ole vainajan määritettävissä; se on aina meidän elävien päätettävissä. Tulevaisuuden rakentaminen on kova duuni meille lukeville ja eläville ihmisille. Hautakivi on ihmistä kestävämpi, mutta sillä ei ole ihmisen persoonaa eikä se tee päätöksiä menneisyyden perusteella.

Rakkaan ihmisen ajan pysähtyminen leviää ympäristöön pysäyttäen hetkeksi myös elävän ihmisen ajan. Aika parantaa, mutta pysähtynyt aika on kuin vitamiinivalmiste, joka lojuu käyttämättömänä keittiön kaapissa. Viisareiden on liikuttava, jotta aika voisi lääkkeenä vaikuttaa. Samalla aika on pahanmakuista lääkettäkin pahempi vihollinen; vain aika seisoo meidän elävien ja kuolleiden välissä. Jokainen hetki vie minua kauemmaksi faijasta luoden sumun, jonka läpi on vaikea erottaa elävän ihmisen läsnäoloa. Kello pysähtyneenä voisin vielä uskoa, että isäni olisi elossa. Voisin kävellä unenomaisessa, kelloa kunnioittamattomassa maailmassa tarpeeksi kauas herätäkseni tästä epätodellisesta unesta. Vääristymä ajassa saa minut uskomaan koko ympäröivän todellisuuden luotettavuutta. Aika on hitaasti vaikuttava rokote, mutta minä olen pieni neulakammoinen lapsi, joka ei aikuisten tavalla näe pitkän tähtäimen hyötyjä. Elätän lapsen tavoin toivoa jostakin saavuttamattomasta.

Toivoa ei ole. Aika ei katso mitään niin merkityksetöntä kuin elämä tai kuolema. Meidän työmme on katsoa oman menneisyytemme lisäksi sitä menneiden ihmisten aikaa, jolla ei ole toivoa tulevasta. Se on fyysisen läsnäolon puuttuminen ja sen jättämä tyhjiö, joka painaa meidät katsomaan menneeseen, siihen mitä on jäljellä joskus läsnäolleista ihmisistä. Isäni loi menneisyyttä hääpäivänäni vuonna 2013. Hän kertoi puheessaan, että ihmiskunnan selviäminen perustuu siihen, että rakastamme toisiamme enemmän. Se on sitä menneisyyttä, mitä muistamalla ja kantamalla tulevaisuuteen otamme toisemme huomioon ja kunnioitamme sekä eläviä että kuolleita. Meidän tulevaisuudellamme ei ole mitään väliä, jos me emme hyödynnä menneisyyden tuomaa oppia. Se ei koske ainoastaan meidän omaa menneisyyttämme; se kurkottaa useiden sukupolvien päähän.

Ikävä kestää eliniän kuten muisto rakkaasta ihmisestä. Olen toisaalta kuullut, että suru hellittää ajan kanssa. Aika parantaa vain liikkuessaan eteenpäin. Tästä syystä solmioneulan kiinnittämisen tuoma tuulahdus aikaa oli merkityksellinen; mennyt aika on liikkuvaa aikaa, joka parantaa. Se luo uutta olemassa olevaa toivoa valoisasta tulevaisuudesta, jossa elää sekä elävien että kuolleiden aika. Se on aikaa, jonka kulkiessa rakastamme toisiamme enemmän.

Ostamani solmio palveli paremmin kuin yksikään sitä edeltäneistä kravateista. Se menee heti hyvälle solmulle, toisin kuin menneisyyteni solmiot, jotka istuutuvat kaulani ympärille yleensä kolmannella yrityksellä. Solmu oli kuin menneet viikot; suru on mustaa, mutta solmu oli eheä ja rakensi toivoa tuovan tasapainon valkoisen kauluspaidan kanssa. Karun vääristymän tähän tasapainoon toi italialaisen moottoripyörämerkin logo mustan kravatin keskivaiheilla. Se oli kuin menneestä muistuttava musiikki tai valokuva pitäen mustan kravattini aisoissa. Ne ovat kaikuja läsnäolosta kuten myös vainajan toivekappale hautajaisissa, joka resonoi ajasta ilman toiveen esittäneen ihmisen läsnäoloa. Solmioneula kaikuu uutta surun täyttämää menneisyyttä; tiedän tämän asusteen olevan minulla vain siksi, että sen alkuperäisellä omistajalla ei ole tulevaisuutta sen kanssa. Häntä tuskin häiritsee, että käytän sitä.

Nyt puku paitoineen on laitettava pesuun, jotta se palvelisi hyvin tulevaisuudessa.

]]>
15 http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/246912-ajan-kanssa#comments Aika Kuolema Menneisyys Niklas Herlin Fri, 01 Dec 2017 08:34:13 +0000 Heikki Herlin http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/246912-ajan-kanssa
Faijan piikkiin http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/244399-faijan-piikkiin <p>Sunnuntai-iltana 1.10. tilasin oluen eräässä töölöläisessä anniskeluravintolassa. Olin juuri ottanut kaiken ilon irti viimeisistä poutapäivistä moottoripyörän selässä ennen pitkälle ennustettua sadejaksoa. Mukanani baaritiskillä oli kypärä ja päälläni prätkätakki. Sillä varustuksella kaljan tilaaminen tuntuu rikokselta, vaikka en tuona iltana enää ajaisi. Pyörä käynnistyisi vasta seuraavana päivänä, jolloin veisin sen talvisäilytykseen.</p> <p>Otin oluen tiskiltä ja toista kättä heilautin lähipöydän suuntaan mutisten baarimikolle &rdquo;pistä faijan piikkiin&rdquo;. Pöydässä istui isäni Niklas Herlin lukemassa lehteä samassa asennossa kuin lapsuudenkodissani 90-luvulla, poikkeuksena iän myötä muuten terveiden silmien tehoa lisäävät lukulasit. Faija oli ajaessani lähettänyt minulle viestin, jossa hän pyysi minua oluelle, enkä kieltäytynyt kutsusta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tilasin kaljan faijan piikkiin; tämä olisi viimeinen kerta.</p> <p>Tällä viikolla kuulin isäni menehtyneen. Tiedon saatuani aika on kulkenut hitaasti aivojen yrittäessä prosessoida tilannetta. Saatan hetkeksi unohtaa, mitä on tapahtunut, kunnes tajuan olevani surullisempi kuin ikinä. Samalla muistan syyn suruuni; isä on kuollut. Tämä on toistunut tuhansia kertoja viime päivien aikana. Samalla tietoisuuteni sekä muistojeni välille on rakentunut muuri; yksikään muisto isästä ei pysy päässäni pitkään, kuin mieleni suojelisi minua menetyksen tuomalta tuskalta. Yritän silti muistaa:</p> <p>Isäni on ollut minulle aina läheinen, ja voin pistää monia asioita itsestäni faijan piikkiin. En mielestäni ole perinyt hänen epäselvää puhetyyliään, vaan enemmänkin sanojen painotuksen. En ole perinyt hänen ruumiinrakennettaan, mutta meillä oli samanlainen motoriikka ja maneerit; vuonna 2010 esitetyssä KOM-teatterin juhlanäytelmässä Kone Niklas Herliniä näytteli Laura Malmivaara, mikä asetti isäukon tarkkailijan asemaan. Hän sanoi esityksen nähtyämme Malmivaaran polttaneen lavalla tupakkaa samalla tavalla kuin minä. Mimikoin myös isän tyyliä ajaa autoa, johon ovat vaikuttaneet tuhannet hänen kanssaan autossa vietetyt kilometrit yhteisillä automatkoillamme.</p> <p>Voin laittaa faijan piikkiin myös yhden elämäni tärkeimmistä arvoista; koko elämääni johdattaneen tiedon kunnioittamisen sekä tiedonjanon. Isä oli koko elämänsä ajan tiedonvälittäjä, sekä töissään että kotona. En oppinut häneltä ainoastaan ympäristöstäni ja sen merkityksistä; hän opetti minua tarkkailemaan ympäristöäni sekä etsimään siitä uusia merkityksiä. Tähän vaikuttaa näkökulma; isä tutki arkisiltakin vaikuttavia asioita ja pohti niiden merkityksiä useiden askelten päähän. Uskon tämän piirteen tulleen hänestä vahvasti esiin eri lehtien toimituksissa, varsinkin taloustoimittajana: kaikki vaikuttaa kaikkeen. Se on luonnon kiertokulkua, mitä todistamme joka päivä ympärillämme. Faija viihtyi luonnossa ja valisti minua pienestä pitäen erityisesti luonnon monimuotoisuudesta sekä linnuista; seurasimme aikoinaan avoveneestä Porkkalanniemellä kalasääskien kalastusta. Kalastimme itsekin, vaihtelevalla menestyksellä.</p> <p>Faija ei koskaan lopettanut oppimista, vaan ruokki ymmärrystään käyttäen jokaista tiedonvälityksen apuvälinettä tekstistä musiikkiin. Koko elämänsä ajan faija latasi itseensä tietoa lukemalla ja myöhemmin hän on antanut muille mahdollisuuden samoihin kokemuksiin. Hän on jättänyt jälkeensä massiivisen määrän tekstiä; satojen lehtijuttujen lisäksi tietokirjoja ja osansa Teos-kustantamon kautta. Tämän lisäksi faija kirjoitti uskollisesti päiväkirjoja.</p> <p>Kumpikin meistä, sekä isäni että minä, voimme laittaa ison osan persoonastamme toiseen piikkiin; isosiskoni Riikan. Kehitysvammainen siskoni on antanut koko elinikänsä ajan minulle, isälleni ja äidilleni äärettömän määrän oppia inhimillisyydestä. Isä teki elämänsä aikana tärkeää työtä kehitysvammaisten hyväksi ja otti erityisesti viime aikoina kantaa vammaisten palvelujen kilpailutusta vastaan. Viime keskiviikkona uutisen isän poismenosta ollessa vielä tuore ehdin iltakävelyllä ottaa puhelimellani näyttökuvan Ei Myytävänä! -kansalaisaloitteen kannattajamäärästä. Se oli sillä hetkellä 49&nbsp;965, muutamaa vaille eduskunnan käsittelyssä. Lähetin näyttökuvan äidilleni saatetekstillä: &rdquo;Olispa faija näkemässä.&rdquo; Iloa toi kansalaisaloitteen tilanne, mutta kehoa repivää surua toi ensimmäistä kertaa isästäni käyttämä ilmaisu, jolla usein viitataan vainajaan.</p> <p>Minun ja isäni välillä vallitsi syvä yhteisymmärrys. Jaoin hänen kanssaan asioita, joita en jakanut kenellekään muulle ja toisinpäin. Nauroimme yhdessä ja itkimme yhdessä. Olimme toistemme tukena aikoina, jolloin emme ymmärtäneet ympäröivää maailmaa. Opin hänestä jatkuvasti jotain uutta; tilatessamme toista kierrosta pari viikkoa sitten faija alleviivasi baarimikolle etten ajaisi baarista kotiin. Hän kertoi kerran menneensä kaljalle prätkäkamoissa, jonka seurauksena baarin henkilökunta oli kutsunut paikalle poliisin. Faija oli painottanut poliiseille samaa mitä hän nyt puolestani painotti tiskin taakse: poika ei aja tänään.</p> <p>Enkä minä ajanut. Vasta seuraavana päivänä ajoin pyöräni talvisäilytykseen. Samana päivänä alkoivat sateet, jotka ovat vähän paikasta riippuen jatkuneet tähän päivään saakka. Päälle viikko sitten keskiviikkona 4.10. faija soitti minulle ja juttelimme pari minuuttia. Se oli viimeinen kerta kun puhuin isäni kanssa.</p> <p>Minulla on koko kehoani ja sieluani raastava ikävä isää. Hän antoi minulle niin paljon, etten tiedä miten olisin voinut saada häneltä enemmän. Luultavasti söisin sanani jos faija nyt laittaisi minulle viestin ja pyytäisi kaljalle. Tätä ei kuitenkaan tule tapahtumaan; vanhan taloustoimittajan peli on vihelletty poikki, tilinpäätös tehty, deadline mennyt ja lehti lähtenyt painoon. Se lehti on täynnä muistoja isästä, joka kannusti minua, oli aina tukenani ja jonka kanssa olen viettänyt elämäni parhaimpia hetkiä olivat ne sitten automatkalla Yhdysvalloissa tai Norjan vuonoilla, avoveneessä Porkkalanniemellä tai töölöläisessä kaljabaarissa.</p> <p>Ne muistot ovat viimeinen tilaus, jonka pistän faijan piikkiin. Lainaan loppuun faijan sanoja viimeiseltä yhdessä viettämältämme sunnuntai-illalta:</p> <p>&rdquo;Saisko laskun, kiitos.&rdquo;</p> Sunnuntai-iltana 1.10. tilasin oluen eräässä töölöläisessä anniskeluravintolassa. Olin juuri ottanut kaiken ilon irti viimeisistä poutapäivistä moottoripyörän selässä ennen pitkälle ennustettua sadejaksoa. Mukanani baaritiskillä oli kypärä ja päälläni prätkätakki. Sillä varustuksella kaljan tilaaminen tuntuu rikokselta, vaikka en tuona iltana enää ajaisi. Pyörä käynnistyisi vasta seuraavana päivänä, jolloin veisin sen talvisäilytykseen.

Otin oluen tiskiltä ja toista kättä heilautin lähipöydän suuntaan mutisten baarimikolle ”pistä faijan piikkiin”. Pöydässä istui isäni Niklas Herlin lukemassa lehteä samassa asennossa kuin lapsuudenkodissani 90-luvulla, poikkeuksena iän myötä muuten terveiden silmien tehoa lisäävät lukulasit. Faija oli ajaessani lähettänyt minulle viestin, jossa hän pyysi minua oluelle, enkä kieltäytynyt kutsusta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tilasin kaljan faijan piikkiin; tämä olisi viimeinen kerta.

Tällä viikolla kuulin isäni menehtyneen. Tiedon saatuani aika on kulkenut hitaasti aivojen yrittäessä prosessoida tilannetta. Saatan hetkeksi unohtaa, mitä on tapahtunut, kunnes tajuan olevani surullisempi kuin ikinä. Samalla muistan syyn suruuni; isä on kuollut. Tämä on toistunut tuhansia kertoja viime päivien aikana. Samalla tietoisuuteni sekä muistojeni välille on rakentunut muuri; yksikään muisto isästä ei pysy päässäni pitkään, kuin mieleni suojelisi minua menetyksen tuomalta tuskalta. Yritän silti muistaa:

Isäni on ollut minulle aina läheinen, ja voin pistää monia asioita itsestäni faijan piikkiin. En mielestäni ole perinyt hänen epäselvää puhetyyliään, vaan enemmänkin sanojen painotuksen. En ole perinyt hänen ruumiinrakennettaan, mutta meillä oli samanlainen motoriikka ja maneerit; vuonna 2010 esitetyssä KOM-teatterin juhlanäytelmässä Kone Niklas Herliniä näytteli Laura Malmivaara, mikä asetti isäukon tarkkailijan asemaan. Hän sanoi esityksen nähtyämme Malmivaaran polttaneen lavalla tupakkaa samalla tavalla kuin minä. Mimikoin myös isän tyyliä ajaa autoa, johon ovat vaikuttaneet tuhannet hänen kanssaan autossa vietetyt kilometrit yhteisillä automatkoillamme.

Voin laittaa faijan piikkiin myös yhden elämäni tärkeimmistä arvoista; koko elämääni johdattaneen tiedon kunnioittamisen sekä tiedonjanon. Isä oli koko elämänsä ajan tiedonvälittäjä, sekä töissään että kotona. En oppinut häneltä ainoastaan ympäristöstäni ja sen merkityksistä; hän opetti minua tarkkailemaan ympäristöäni sekä etsimään siitä uusia merkityksiä. Tähän vaikuttaa näkökulma; isä tutki arkisiltakin vaikuttavia asioita ja pohti niiden merkityksiä useiden askelten päähän. Uskon tämän piirteen tulleen hänestä vahvasti esiin eri lehtien toimituksissa, varsinkin taloustoimittajana: kaikki vaikuttaa kaikkeen. Se on luonnon kiertokulkua, mitä todistamme joka päivä ympärillämme. Faija viihtyi luonnossa ja valisti minua pienestä pitäen erityisesti luonnon monimuotoisuudesta sekä linnuista; seurasimme aikoinaan avoveneestä Porkkalanniemellä kalasääskien kalastusta. Kalastimme itsekin, vaihtelevalla menestyksellä.

Faija ei koskaan lopettanut oppimista, vaan ruokki ymmärrystään käyttäen jokaista tiedonvälityksen apuvälinettä tekstistä musiikkiin. Koko elämänsä ajan faija latasi itseensä tietoa lukemalla ja myöhemmin hän on antanut muille mahdollisuuden samoihin kokemuksiin. Hän on jättänyt jälkeensä massiivisen määrän tekstiä; satojen lehtijuttujen lisäksi tietokirjoja ja osansa Teos-kustantamon kautta. Tämän lisäksi faija kirjoitti uskollisesti päiväkirjoja.

Kumpikin meistä, sekä isäni että minä, voimme laittaa ison osan persoonastamme toiseen piikkiin; isosiskoni Riikan. Kehitysvammainen siskoni on antanut koko elinikänsä ajan minulle, isälleni ja äidilleni äärettömän määrän oppia inhimillisyydestä. Isä teki elämänsä aikana tärkeää työtä kehitysvammaisten hyväksi ja otti erityisesti viime aikoina kantaa vammaisten palvelujen kilpailutusta vastaan. Viime keskiviikkona uutisen isän poismenosta ollessa vielä tuore ehdin iltakävelyllä ottaa puhelimellani näyttökuvan Ei Myytävänä! -kansalaisaloitteen kannattajamäärästä. Se oli sillä hetkellä 49 965, muutamaa vaille eduskunnan käsittelyssä. Lähetin näyttökuvan äidilleni saatetekstillä: ”Olispa faija näkemässä.” Iloa toi kansalaisaloitteen tilanne, mutta kehoa repivää surua toi ensimmäistä kertaa isästäni käyttämä ilmaisu, jolla usein viitataan vainajaan.

Minun ja isäni välillä vallitsi syvä yhteisymmärrys. Jaoin hänen kanssaan asioita, joita en jakanut kenellekään muulle ja toisinpäin. Nauroimme yhdessä ja itkimme yhdessä. Olimme toistemme tukena aikoina, jolloin emme ymmärtäneet ympäröivää maailmaa. Opin hänestä jatkuvasti jotain uutta; tilatessamme toista kierrosta pari viikkoa sitten faija alleviivasi baarimikolle etten ajaisi baarista kotiin. Hän kertoi kerran menneensä kaljalle prätkäkamoissa, jonka seurauksena baarin henkilökunta oli kutsunut paikalle poliisin. Faija oli painottanut poliiseille samaa mitä hän nyt puolestani painotti tiskin taakse: poika ei aja tänään.

Enkä minä ajanut. Vasta seuraavana päivänä ajoin pyöräni talvisäilytykseen. Samana päivänä alkoivat sateet, jotka ovat vähän paikasta riippuen jatkuneet tähän päivään saakka. Päälle viikko sitten keskiviikkona 4.10. faija soitti minulle ja juttelimme pari minuuttia. Se oli viimeinen kerta kun puhuin isäni kanssa.

Minulla on koko kehoani ja sieluani raastava ikävä isää. Hän antoi minulle niin paljon, etten tiedä miten olisin voinut saada häneltä enemmän. Luultavasti söisin sanani jos faija nyt laittaisi minulle viestin ja pyytäisi kaljalle. Tätä ei kuitenkaan tule tapahtumaan; vanhan taloustoimittajan peli on vihelletty poikki, tilinpäätös tehty, deadline mennyt ja lehti lähtenyt painoon. Se lehti on täynnä muistoja isästä, joka kannusti minua, oli aina tukenani ja jonka kanssa olen viettänyt elämäni parhaimpia hetkiä olivat ne sitten automatkalla Yhdysvalloissa tai Norjan vuonoilla, avoveneessä Porkkalanniemellä tai töölöläisessä kaljabaarissa.

Ne muistot ovat viimeinen tilaus, jonka pistän faijan piikkiin. Lainaan loppuun faijan sanoja viimeiseltä yhdessä viettämältämme sunnuntai-illalta:

”Saisko laskun, kiitos.”

]]>
85 http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/244399-faijan-piikkiin#comments Kotimaa Niklas Herlin Fri, 13 Oct 2017 18:10:04 +0000 Heikki Herlin http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/244399-faijan-piikkiin
Parhaat inttijutut http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232363-parhaat-inttijutut <p>Suuren osan jopa suomalaisista saa harjoittamaan small-talkia, kun puheenaiheeksi valikoituu kommellukset varusmiespalveluksen aikana. Ympärillä vilisevien inttileskien ja muutaman sivarin tylsistyttäminen on iso osa suomalaista puhekulttuuria erityisesti kahdenkymmenen ikävuoden kohdilla.</p><p>Olen suorittanut perustuslaillisen velvoitteeni siviilipalveluksessa, mutta se ei tarkoita sitä, etten kiinnostuisi inttijutuista. Todistan väitteeni:</p><p>Tein vuoden 2015 keväällä lopputyötäni New Yorkissa, ja väjäämättä lähestyvä palautuspäivä ajoi minut sekä samassa suossa rämpineen paikallisen ystäväni baariin juomaan kannullista kaljaa, koska niin amerikkalaiset tekevät. Huomasimme mennessämme tupakalle toisen saman koulun opiskelijan, johon olin tutustunut kuukausia aiemmin. Uudet tuttavuudet paiskasivat kättä, jonka jälkeen jatkoimme keväistä stressinpurkua kolmisin uuden kaljakannun voimin.</p><p>Toisin kuin hyvätuloisesta perheestä siinnyt ystäväni, baariin juuri saapunut herrasmies oli viettänyt valtaosan elämästään Bronxissa, yhteiskuntaluokan tuolla puolen. Tutustuessani häneen asuin itse Etelä-Bronxissa, jolloin mies kertoi mielellään tarinoita uudesta asuinalueestani.</p><p>Pian baaripöydässä istuville herroille selvisi yksi heitä yhdistävä tekijä; he ovat kummatkin palvelleet Yhdysvaltoja Afganistanissa, jopa samaan aikaan.</p><p>Jäin noin viideksitoista minuutiksi kahden amerikkalaisen sotaveteraanin väliseen limboon, jossa yritin saada selvää paikallisesta inttijargonista. Viesti tuli pääpiirteittäin selväksi; kaverit tunsivat samoja kopterikuskeja sekä samoja Afganistaniin liittyviä legendoja. Kyytiä saivat sekä kelit että Afganistanissa vaikuttaneet komentajat.</p><p>Tilanne oli minulle sikäli tuttu; Suomessa kuulee usein inttijuttuja. Tässä tapauksessa kyseessä oli kuitenkin jotain ihan muuta; nämä kaksi kaveria eivät ole ottaneet osaa maansa suurimpaan larppitapahtumaan kuten meillä Suomessa on perustuslakiin kirjattu, vaan he ovat olleet oikeasti sodassa. Sodassa se tosi nasta inttikaveri naapurituvasta saattaa räjähtää palasiksi tienvarsipommin avustamana, eivätkä amerikkalaiset sotilaat mene aavikolle ampumaan tyhjiä kaljatölkkejä, vaan ihmisiä. Pidin mielelläni turpani kiinni niin kauan kuin ukoilla riitti tornarit.</p><p>Tämä ei ollut ainoa kerta, kun puheenaihe oli lähellä. Kerroin veteraanikaverilleni Suomen veteraanikulttuurin elävän edelleen toisesta maailmansodasta. Edes itsenäistymisellä ei ole samaa itseisarvoa, kuin sen puolustamisella. Historiasta muodostuu myytti yhtä väjäämättömästi kuin Taru Sormusten Herrasta-elokuvan introssa, vaikka Suomessa olisi tuhansia avun tarpeessa olevia entisiä rauhanturvaajia.</p><p>Sotaveteraanihuolto Yhdysvalloissa on kompastellut kriiseissä niin kauan kuin veteraaneja on maassa ollut, eivätkä kaikki maan kansalaiset näe Yhdysvaltojen sotilasoperaatioita maan ulkopuolella tarpeellisena. Tässä maaperässä istuvan presidentin Donald Trumpin lupaukset leikata Natolta ja ohjata rahaa siltojen ja tieverkon korjaukseen elää ja voi hyvin, ymmärrettävistä syistä. Samalla bisnes- ja valtiomies on kiukutellut Yhdysvaltojen nykyään &rdquo;vain häviävän sotia&rdquo;.</p><p>Edelleen käynnissä oleva äärimmäisen monimutkainen Afganistanin sota on hieman laskentatavasta riippuen Yhdysvaltojen pisin sota. Voitonnälkäisenä miehenä Trump ei luultavasti panisi pahakseen, jos hän voisi joku päivä sanoa &rdquo;voittaneensa Yhdysvaltojen pisimmän sodan&rdquo; sekoittamatta mukaan vaihtoehtoisia faktoja.</p><p>Kaikki tuo on kuitenkin vain politiikkaa. Sodista jää aina jäljelle veteraaneja, eikä se ole mikään suomalainen erikoisuus. Sodissa tapetaan ja kuollaan. Se on paras &ndash; ja ehdottomasti opettavaisin - &nbsp;kuulemani inttijuttu.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Suuren osan jopa suomalaisista saa harjoittamaan small-talkia, kun puheenaiheeksi valikoituu kommellukset varusmiespalveluksen aikana. Ympärillä vilisevien inttileskien ja muutaman sivarin tylsistyttäminen on iso osa suomalaista puhekulttuuria erityisesti kahdenkymmenen ikävuoden kohdilla.

Olen suorittanut perustuslaillisen velvoitteeni siviilipalveluksessa, mutta se ei tarkoita sitä, etten kiinnostuisi inttijutuista. Todistan väitteeni:

Tein vuoden 2015 keväällä lopputyötäni New Yorkissa, ja väjäämättä lähestyvä palautuspäivä ajoi minut sekä samassa suossa rämpineen paikallisen ystäväni baariin juomaan kannullista kaljaa, koska niin amerikkalaiset tekevät. Huomasimme mennessämme tupakalle toisen saman koulun opiskelijan, johon olin tutustunut kuukausia aiemmin. Uudet tuttavuudet paiskasivat kättä, jonka jälkeen jatkoimme keväistä stressinpurkua kolmisin uuden kaljakannun voimin.

Toisin kuin hyvätuloisesta perheestä siinnyt ystäväni, baariin juuri saapunut herrasmies oli viettänyt valtaosan elämästään Bronxissa, yhteiskuntaluokan tuolla puolen. Tutustuessani häneen asuin itse Etelä-Bronxissa, jolloin mies kertoi mielellään tarinoita uudesta asuinalueestani.

Pian baaripöydässä istuville herroille selvisi yksi heitä yhdistävä tekijä; he ovat kummatkin palvelleet Yhdysvaltoja Afganistanissa, jopa samaan aikaan.

Jäin noin viideksitoista minuutiksi kahden amerikkalaisen sotaveteraanin väliseen limboon, jossa yritin saada selvää paikallisesta inttijargonista. Viesti tuli pääpiirteittäin selväksi; kaverit tunsivat samoja kopterikuskeja sekä samoja Afganistaniin liittyviä legendoja. Kyytiä saivat sekä kelit että Afganistanissa vaikuttaneet komentajat.

Tilanne oli minulle sikäli tuttu; Suomessa kuulee usein inttijuttuja. Tässä tapauksessa kyseessä oli kuitenkin jotain ihan muuta; nämä kaksi kaveria eivät ole ottaneet osaa maansa suurimpaan larppitapahtumaan kuten meillä Suomessa on perustuslakiin kirjattu, vaan he ovat olleet oikeasti sodassa. Sodassa se tosi nasta inttikaveri naapurituvasta saattaa räjähtää palasiksi tienvarsipommin avustamana, eivätkä amerikkalaiset sotilaat mene aavikolle ampumaan tyhjiä kaljatölkkejä, vaan ihmisiä. Pidin mielelläni turpani kiinni niin kauan kuin ukoilla riitti tornarit.

Tämä ei ollut ainoa kerta, kun puheenaihe oli lähellä. Kerroin veteraanikaverilleni Suomen veteraanikulttuurin elävän edelleen toisesta maailmansodasta. Edes itsenäistymisellä ei ole samaa itseisarvoa, kuin sen puolustamisella. Historiasta muodostuu myytti yhtä väjäämättömästi kuin Taru Sormusten Herrasta-elokuvan introssa, vaikka Suomessa olisi tuhansia avun tarpeessa olevia entisiä rauhanturvaajia.

Sotaveteraanihuolto Yhdysvalloissa on kompastellut kriiseissä niin kauan kuin veteraaneja on maassa ollut, eivätkä kaikki maan kansalaiset näe Yhdysvaltojen sotilasoperaatioita maan ulkopuolella tarpeellisena. Tässä maaperässä istuvan presidentin Donald Trumpin lupaukset leikata Natolta ja ohjata rahaa siltojen ja tieverkon korjaukseen elää ja voi hyvin, ymmärrettävistä syistä. Samalla bisnes- ja valtiomies on kiukutellut Yhdysvaltojen nykyään ”vain häviävän sotia”.

Edelleen käynnissä oleva äärimmäisen monimutkainen Afganistanin sota on hieman laskentatavasta riippuen Yhdysvaltojen pisin sota. Voitonnälkäisenä miehenä Trump ei luultavasti panisi pahakseen, jos hän voisi joku päivä sanoa ”voittaneensa Yhdysvaltojen pisimmän sodan” sekoittamatta mukaan vaihtoehtoisia faktoja.

Kaikki tuo on kuitenkin vain politiikkaa. Sodista jää aina jäljelle veteraaneja, eikä se ole mikään suomalainen erikoisuus. Sodissa tapetaan ja kuollaan. Se on paras – ja ehdottomasti opettavaisin -  kuulemani inttijuttu.

]]>
5 http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232363-parhaat-inttijutut#comments Afganistan Rauhanturvaajat Sotaveteraanit Varusmiespalvelus Yhdysvallat Tue, 28 Feb 2017 14:54:26 +0000 Heikki Herlin http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232363-parhaat-inttijutut
Huijarit suksilla http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232235-huijarit-suksilla <p>Penkkiurheilu on ainoa asia, jota olen välttänyt tehokkaammin kuin urheilua. Jännityksen asemasta urheilukisojen seuraaminen on tuntunut vähän samalta kuin kaverin mitäänsanomattomat kertomukset työkavereistaan, joista et oikein osaa sanoa mitään. Penkkiurheilu-urani loiston päivät olivat asuinvuoteni New Yorkissa; seurasin amerikkalaista jalkapalloa samalla sisäistäen lajin sääntöjä, mikä loi minulle motivaatiota seurata lajia.</p><p>Eräs penkkiurheilukokemus on kuitenkin jäänyt mieleen; siinä oli sitä kuuluisaa suuren urheilujuhlan tuntua. Innokkaat katsojat, suomalaisten menestys sekä ajanvietto isäukon kanssa paikan päällä loivat mukavan kokemuksen. Sillä hetkellä arvioin uudestaan intoni urheilun seuraamista kohtaan; tämähän on itseasiassa kivaa.</p><p>Parin päivän päästä kyseisen urheilutapahtuman jälkeen kävimme vanhempieni kanssa keskustelun aiheesta &ldquo;doping&rdquo;; kyseessä oli tietenkin Lahden vuoden 2001 hiihdon MM-kisat, joista ei jäänyt Suomelle käteen muuta kuin kansallinen häpeä ja Suomen urheiluhistorian kuuluisin lääkärilaukku. Tämän lisäksi Ala-Tikkurilan Shellistä tuli Suomen kuuluisin huoltoasema.</p><p>Syntyi välitön paradoksi; vasta hetki sitten katsomossa suosionosoituksilla maaliin kannustetut suomalaiset kääntyivät synonyymeiksi suksivahaakin lipevämmistä epäurheilijamaisista huiputtajista.</p><p>Viimeistään sillä hetkellä vasta teini-ikään kiihdyttävä poika ymmärsi, että kaikki kusettavat, ikään tai kansalaisuuteen katsomatta, enkä minä varmasti ollut yksin ajatusteni kanssa.</p><p>Useat dopinguutiset vievät minut tunnelmoimaan kaunista talvea Lahdessa vuonna 2001. Venäjän panos urheilukisoissa järjestäytyneeseen huiputtamiseen on viime vuosien kuuluisimpia urheiluskandaaleita. He kuulemma jopa keksivät lisäkäyttöä turvallisuuspalvelulleen FSB:lle, eli dopingnäytteiden vaihtamisen. Väitän monella suomalaisella kulmakarvojen nousevan, jos he kuulisivat Supon asiamiesten vaihtavan urheilijoiden pissatestejä kesken kisojen. Toisaalta suomalaisten &ndash; etenkin useiden suomalaisten lasten ja nuorten - on varmasti helpompaa ymmärtää huumeiden salakuljettamista johtava huumepoliisi.</p><p>Samalla tavalla kuin dopingkäryt vaikuttavat talviurheilun rehellisyyteen, Jari Aarnio on kantanut kortensa kekoon suomalaisen poliisityön uskottavuudessa. Norjalaisen hiihtostaran Therese Johaug&#39;n käyttäessä vääränlaista huulirasvaa palaan takaisin Lahteen muistaakseni, että jos olet urheilu-uutisissa sukset jalassa, olet luultavasti kusettaja, ellet ole vesihiihtäjä. Tämä on ajatuksena epämiellyttävä lajin kannalta, ja vielä epämiellyttävämpi ajatus sen kohdistuessa esimerkiksi Suomen poliisivoimiin; sehän on selvä, että huumepoliisi salakuljettaa huumeita Suomeen, kukas muu niin tekisi. Huumepoliisilla on silti kirittävää; kauniista kielestämme tuskin löytyy monia niin &rdquo;triggeröiviä&rdquo; sanayhdistelmiä kuin Suomen Hiihtoliitto.</p><p>Lahden 2001 tapahtumat opettivat yhdelle suomalaiselle sukupolvelle sanan &rdquo;doping&rdquo; sekä petkutuksen läsnäolon ympärillämme. Muistot ovat tietenkin nyt erityisen ajankohtaisia, kun lihamukin kotikaupungissa kisataan nyt useiden vuosien jälkeen.</p><p>Vaikka minä morkkaisin suomalaisia urheilijoita, niin en tule koskaan unohtamaan Suomen viestimaajoukkueen voittoa, jonka seuraaminen paikan päällä on edelleen yksi elämäni hienoimmista hetkistä penkkiurheilun parissa.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Penkkiurheilu on ainoa asia, jota olen välttänyt tehokkaammin kuin urheilua. Jännityksen asemasta urheilukisojen seuraaminen on tuntunut vähän samalta kuin kaverin mitäänsanomattomat kertomukset työkavereistaan, joista et oikein osaa sanoa mitään. Penkkiurheilu-urani loiston päivät olivat asuinvuoteni New Yorkissa; seurasin amerikkalaista jalkapalloa samalla sisäistäen lajin sääntöjä, mikä loi minulle motivaatiota seurata lajia.

Eräs penkkiurheilukokemus on kuitenkin jäänyt mieleen; siinä oli sitä kuuluisaa suuren urheilujuhlan tuntua. Innokkaat katsojat, suomalaisten menestys sekä ajanvietto isäukon kanssa paikan päällä loivat mukavan kokemuksen. Sillä hetkellä arvioin uudestaan intoni urheilun seuraamista kohtaan; tämähän on itseasiassa kivaa.

Parin päivän päästä kyseisen urheilutapahtuman jälkeen kävimme vanhempieni kanssa keskustelun aiheesta “doping”; kyseessä oli tietenkin Lahden vuoden 2001 hiihdon MM-kisat, joista ei jäänyt Suomelle käteen muuta kuin kansallinen häpeä ja Suomen urheiluhistorian kuuluisin lääkärilaukku. Tämän lisäksi Ala-Tikkurilan Shellistä tuli Suomen kuuluisin huoltoasema.

Syntyi välitön paradoksi; vasta hetki sitten katsomossa suosionosoituksilla maaliin kannustetut suomalaiset kääntyivät synonyymeiksi suksivahaakin lipevämmistä epäurheilijamaisista huiputtajista.

Viimeistään sillä hetkellä vasta teini-ikään kiihdyttävä poika ymmärsi, että kaikki kusettavat, ikään tai kansalaisuuteen katsomatta, enkä minä varmasti ollut yksin ajatusteni kanssa.

Useat dopinguutiset vievät minut tunnelmoimaan kaunista talvea Lahdessa vuonna 2001. Venäjän panos urheilukisoissa järjestäytyneeseen huiputtamiseen on viime vuosien kuuluisimpia urheiluskandaaleita. He kuulemma jopa keksivät lisäkäyttöä turvallisuuspalvelulleen FSB:lle, eli dopingnäytteiden vaihtamisen. Väitän monella suomalaisella kulmakarvojen nousevan, jos he kuulisivat Supon asiamiesten vaihtavan urheilijoiden pissatestejä kesken kisojen. Toisaalta suomalaisten – etenkin useiden suomalaisten lasten ja nuorten - on varmasti helpompaa ymmärtää huumeiden salakuljettamista johtava huumepoliisi.

Samalla tavalla kuin dopingkäryt vaikuttavat talviurheilun rehellisyyteen, Jari Aarnio on kantanut kortensa kekoon suomalaisen poliisityön uskottavuudessa. Norjalaisen hiihtostaran Therese Johaug'n käyttäessä vääränlaista huulirasvaa palaan takaisin Lahteen muistaakseni, että jos olet urheilu-uutisissa sukset jalassa, olet luultavasti kusettaja, ellet ole vesihiihtäjä. Tämä on ajatuksena epämiellyttävä lajin kannalta, ja vielä epämiellyttävämpi ajatus sen kohdistuessa esimerkiksi Suomen poliisivoimiin; sehän on selvä, että huumepoliisi salakuljettaa huumeita Suomeen, kukas muu niin tekisi. Huumepoliisilla on silti kirittävää; kauniista kielestämme tuskin löytyy monia niin ”triggeröiviä” sanayhdistelmiä kuin Suomen Hiihtoliitto.

Lahden 2001 tapahtumat opettivat yhdelle suomalaiselle sukupolvelle sanan ”doping” sekä petkutuksen läsnäolon ympärillämme. Muistot ovat tietenkin nyt erityisen ajankohtaisia, kun lihamukin kotikaupungissa kisataan nyt useiden vuosien jälkeen.

Vaikka minä morkkaisin suomalaisia urheilijoita, niin en tule koskaan unohtamaan Suomen viestimaajoukkueen voittoa, jonka seuraaminen paikan päällä on edelleen yksi elämäni hienoimmista hetkistä penkkiurheilun parissa.

]]>
1 http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232235-huijarit-suksilla#comments Doping Helsingin huumepoliisi Hiihto Lahden-MM Sun, 26 Feb 2017 21:25:02 +0000 Heikki Herlin http://heikkiherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232235-huijarit-suksilla