Tuskassa kaikki oli hyvin

Minulla iski viikko sitten pakottava tarve päästä Tuska-festarille. Vierailin festarilla viimeksi lähes kymmenen vuotta sitten vuonna 2010, jolloin Tuska järjestettiin viimeisiä kertoja Kaisaniemessä, joten henkilökohtaiseen Tuskaani liittyy paljon festareiden ”harjoittelua” päättyvässä teini-iässä. Haalin itselleni yhden päivän lipun lauantaille, johon painavimpina syinä mainittakoon Fear of Domination, Stam1na, Kvelertak sekä festarikansan riitillään hiljentänyt Heilung, joka tarjosi sakraaleimman keikkakokemuksen tähänastisessa elämässäni.

Muutos ja murros ovat syöneet liiankin paljon aiheita yleisessä keskusteluilmapiirissä, mutta sille on syynsä; maailma on muuttunut paljon kymmenen vuoden aikana. Ihmiset ovat muuttuneet, mutta ihmisen muutosta on rumaa verrata yhteiskunnan muutokseen, vaikka ihminen olisi yhteiskunnan perusyksikkö. Miltä siis tuntui palata kolmenkympin kynnyksellä festarille, johon liittyvät muistot istuutuvat kahdenkympin lähtöpisteeseen?

Yksi ensimmäisistä havainnoistani oli se, etten ollut ainoa pitkältä tauolta palaava festarivieras. Vastaan tuli paljon tuttuja, joiden kanssa on vietetty aikaa festarilla kymmenen vuotta sitten, ja jotka olivat myös palaamassa pitkähköltä tauolta. Tämä tarkoittanee sitä, että monella muullakin on herännyt pakottava tarve päästä Tuskaan nimenomaan tätä vuonna.

Keskustelimme muutoksista pienessä Tuskan sisään kätketyssä ravintolassa, joka otti vastaan pöytävarauksia ja josta sai kahta eri punaviiniä ja gin-toniccia. Ruuan jälkeen astelimme baarin kautta juomien kanssa päälavan eteen (Tuska oli ensimmäistä kertaa k-18 festivaali) katsomaan Anna Erikssonia. 139 euroa rahaa polttava kolmen päivän festarilippu myytiin loppuun, ja saatavilla oli myös VIP-lippuja vaativammille festarivieraille. Vedimme syystäkin huumoria siitä, mitä nuoremmat versiot itsestämme tuumaisivat, jos matkustaisimme kymmenen vuotta ajassa taaksepäin kertomaan heille uudesta Suvilahdessa järjestettävästä Tuskasta. Totesimme lyhyen tarkkailun jälkeen, että metalliyleisöllä on palvelutasosta päätellen hyvän musiikkimaun lisäksi kulutuskykyä.

Bändien puolesta festari oli nautinnollinen. Totuus on kuitenkin se, että bändit eivät ole hyvän festarikokemuksen ainoa rakennusaine. Eräs lähipiirini pikkuvitsi tietää kertoa, että erityisen mehukkaasta leirintäkulttuurista tunnetun Nummirockin voi ”voittaa” niin, ettei käy kertaakaan katsomassa bändejä. Paras henkilökohtainen suoritukseni on yksi todistettu esiintyminen kolmen päivän festarin aikana, mutta Nummirock tunnetaan voittajistaan.

Festarit ovat kokonaisuus, ja useaa meistä sitoi Tuskaan sen kanssa vietetty erityinen menneisyys. Elimme hetkessä, myös vanhoja muistellen. Eletty elämä sai meistä otteen myöhemmin lauantai-iltana siirtyessä jatkopaikkaan. Ystäväni lähetti minulle jälkeenpäin muutaman valokuvan samalta illalta saatetekstillä: ”Nämä kuvat olis voinu ottaa kymmenen vuotta sitten”. Matkamme jatkoille oli äänekästä. Lauloimme itä-helsinkiläisen kaljabaarin karaokessa folkmetal-yhtye Ensiferumin kappaleen Lai Lai Hei, minkä voisi laskea sukupolvikokemukseksi pienessä suomalaisessa mikrokulttuurissa. Olimme illan aikana teinejä, joista suuri osa täyttää tulevan parin vuoden aikana 30. Ja meillä oli todella hauskaa.

Suurin muutos ei löytynyt festareilta tai muuttuneissa bändeissä, vaikka Tuska tuntui aikuistuneelta. Suurin muutos – ja aikuistuminen – on tapahtunut festivaalin ja yhteiskunnan perusyksikössä: meissä itsessämme.

Kymmenen kulunutta vuotta edellisestä Tuskasta on opettanut, ettei elämä ole aina hauskaa. Se ei tarkoita sitä, että elämä olisi tasapuolista synkkyyttä. Olemme ehkä oppineet hyväksymään, että elämä tuntuu joskus samalta kuin sukeltaminen täyteen ladattuun festaribajamajaan. Tällöin oppii arvostamaan ystävyyttä, hauskuutta sekä tervettä kehoa ja mieltä. Hauskuus oli viime viikonlopun Tuska-festivaalin – kuten monen muunkin kesäjuhlan – paras asia. Kymmenen vuotta sitten olemme saattaneet pitää hauskuutta itsestäänselvyytenä, ja vaikka se ei alenna hauskuuden arvoa, niin nyt siihen suhtautuu eri tavalla.

Meillä on nyt eri tavalla valtaa ja vastuuta, erityisesti vastuuta itsestämme; kaverit omat samoja kuten minäkin, mutta meillä kaikilla on töissä ja kotona vastuuta, haasteita, iloa ja surua. Samat kaverit ovat muusikoita, kokkeja, tutkijoita, inssejä ja muita vastuullisia yhteiskunnan ja itsensä palvelijoita. Osa on perheellisiä. Osa potee alkavaa kolmenkympin kriisiä, eikä menneisyyden summaaminen katso yhteiskuntaluokkaa, menestystä tai musiikkimakua. 

Lienee turvallista olettaa, että me itsemme palvelijat olemme kymmenessä vuodessa oppineet palvelemaan itseämme arvostamalla hetkiä, jolloin kaikki on hyvin. Mikään ei ole hauskempaa kuin se, että kaikki on hyvin. Hyvä lähtökohta on se, että me olemme hengissä. Me olemme suhteellisen terveitä ja meillä on mahdollisuus käydä festareilla, ja pitää hauskaa. Tämä on hyvin lyhyeltä tuntuvan vuosikymmenen pohdinnan tulos. Monesta asiasta voi tinkiä, ja päivittäinen elämä on täynnä kompromisseja, mutta tässä vaiheessa ei ole syytä tinkiä hauskanpidosta. Hauskuus on vakava asia, ja hauskuuteen on suhtauduttava sen mukaisesti.

heikkiherlin
Helsinki

Olen Helsingissä ja New Yorkissa vaikuttava kirjoittaja ja mediasijoittaja.

Olen kirjoittanut isästäni Niklas Herlinistä kirjan nimeltä Tuollapäin on highway (2020).

Omistan Uutta Suomea julkaisevaa Alma Mediaa sijoitusyhtiö Mariatorpin kautta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu