Tekstiseikkailu Lähes sataprosenttisesti parratonta pohdintaa yhteiskunnasta.

Vahvin vaaliteema (henkilövaaka on ystävä)

Muistatko edelliset eduskuntavaalit? Kyllä, vaaleista tulee pian kuluneeksi neljä vuotta. 

Äänestin vuoden 2015 eduskuntavaaleissa YK:n päämajan läheisyydessä New Yorkissa. Kävin samoihin aikoihin keskustelua maan markkinoinnin ja vaalikampanjoinnin kulttuurista erään amerikkalaisen elokuva-alan opiskelijan kanssa. Presidentinvaalien esivaalit kävivät tuolloin kuumana, ja kiinnostuin erityisen paljon maan kulttuurin suorasta aggressiivisesta tavasta nimetä vihollinen ja hyökätä sitä vastaan. Amerikkalainen kaverini esitti minulle kevyen sarkastisen, mutta sitäkin lakonisemman julistuksen; amerikkalaiset eivät rakasta mitään samoin kuin kostoa, a good old fashioned american revenge. Lause loi erään kaukaisen kiintopisteen matkalleni United Nations Plazan äänestyspaikalle. Suomessa kyetään tekemään politiikkaa suhteellisen siivosti, ja hyvä niin.

Viholliskuvan maalaamista on käsitelty useita kertoja useiden tuhansien vuosien ajan. Jeesuksen, Machiavellin ja Carl Schmittin väliin on mahtunut toinen toistaan suurempia uhkakuvien analyysejä. Osa saattaa olla yllättäviä; kun ostin vaa’an uuteen kotiini, niin ymmärsin avaavani kotiani suojaavat muurit viholliselle. Tässä tapauksessa vaaka edustaisi minulle totuuden torvena vihollista, joka hautoo jonkinlaista kostoa liian suurien numeroiden muodossa. Tosiasiassa minun pitäisi syödä terveellisemmin, mutta se ei ole yhtä viehko kuva vihollisesta kuin kylppärin lattialla vaaniva henkilövaaka.

Edellä mainituista vihollisuutta analysoinneista historianhahmoista se oletettavasti kaikista kansallissosialistisin eli Schmitt näki politiikan viholliskuvien kautta; ei ole helppoa lyöttäytyä yhteen yhteisen vision vuoksi. Helpompaa on tunnistaa yhteinen vihollinen, ja käydä taisteluun vihollista vastaan.

Politiikkaa voidaan tietenkin nähdä useilla muillakin tavoilla. Viholliskuvan merkitys politiikanteossa on joka tapauksessa kasvattanut merkitystään tämän vuosikymmenen aikana. Pioneerihenkeä ja yhteistä asioiden sopimista perinteisesti peräänkuuluttanut suomalainen poliittinen koneisto saattaa mahdollisesti nimetä tulevien viikkojen aikana toinen toistaan uhkaavampia vihollisia, joista on henkilövaa’an luomat uhkakuvat kaukana. Puoluepolitiikan ja vaalikampanjoinnin pelatessa aina vain enemmän uhkakuvina ne siirtyvät osaksi vaalikampanjoinnin työkalupakkia. Tällöin olemme vaarassa syyttää kylppärin lattialla makaavaa vaakaa, vaikka oikea ongelma olisikin ruokavaliossa.

Vaalikampanjoinnin siirtyessä suuremmille vaihteille on kiinnitettävä huomiota luotuihin viholliskuviin ja vihollisista kertoviin tarinoihin. Suomessa ei missään nimessä käydä tämän kevään aikana ensimmäistä kertaa viholliskuvaa kiillottavia eduskuntavaaleja, mutta nämä vaalit saattavat viholliskuvien luomisen laajuudessa voittaa useat edeltäneet eduskuntavaalit. Mitä useampi puolue ehdokkaineen asettaa tulevaisuuden visionsa vastakohdan kautta, sitä vahvempi on puolueiden yhteinen rintama vihollisuuden käsitteen ympärillä.

Nämä tuskin ovat ilmastovaalit, tai kilpailutus- tai vanhustenhoitovaalit, vaikka se saattaisi siltä pienen hetken näyttää. Nämä tuskin ovat koulutusvaalit, eikä kasvatusvaalit saatikka köyhyysvaalit, sillä mikään näistä teemoista ei lyö läpi ehdokkaista tarvittavalla voimalla. Kaikki nämä aiheet ovat äärimmäisen tärkeitä ja niiden olisi oltava osa keskustelua. Puolueet ja ehdokkaat voivat kuitenkin mennä helpomman kautta, ja nimetä vihollisen. Tulevat eduskuntavaalit ovat vihollisvaalit, jos puolueet, ehdokkaat ja äänestäjät niin päättävät.

Laitoin yhdysvaltalaisen kaverini julistuksen kostosta poliittisen kulttuurin eroavaisuuksien piikkiin. Sanoin kuitenkin olevani hyvin ylpeä suomalaisesta keskustelukulttuurista ja yhteispelistä. Kumpikaan meistä kahdesta ei tuolloin osannut aavistaa Yhdysvaltojen presidentinvaalien 2016 lopputulosta ja Donald Trumpia huudattamassa fanejaan CPAC- konferenssissa viholliskuvin, jotka koostuvat oikeuden virkamiehistä, ministereistä ja journalisteista. Politiikkaa tehtiin tuolloin ja nykyään viholliskuvien voimalla sekä Jenkeissä että Euroopassa, ja kuten monet muutkin kansainväliset trendi-ilmiöt aina tv-sarjoista poliittisiin trendikäsitteisiin viholliskuvan kasvavaa voimaa virtanee pohjoiseen nykyistä enemmän.

Sekä puolueiden, ehdokkaiden että äänestäjien on nyt oltava tarkkana. Meidän on tunnistettava ongelmat, oltava ratkaisukeskeisiä ja olla soimaamatta vaakaa, vaikka se ensi alkuun esittäytyisi pahimpana vihollisena. Olen arvostanut poliitikkojen perinteistä tapaa aloittaa ongelmanratkonta asiatasolla riippumatta puolueen nimestä. Odotan siis puolueilta ja äänestäjiltä järkeä ja ratkaisukeskeisyyttä, ja ne ovat juuri niitä asioita, joiden vuoksi on syytä olla ylpeä Suomen poliittisesta kulttuurista.  

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän TimoUotila1 kuva
Timo Uotila

Heikki Herlin: "Meidän on tunnistettava ongelmat, oltava ratkaisukeskeisiä ja olla soimaamatta vaakaa, vaikka se ensi alkuun esittäytyisi pahimpana vihollisena. Olen arvostanut poliitikkojen perinteistä tapaa aloittaa ongelmanratkonta asiatasolla riippumatta puolueen nimestä. Odotan siis puolueilta ja äänestäjiltä järkeä ja ratkaisukeskeisyyttä, ja ne ovat juuri niitä asioita, joiden vuoksi on syytä olla ylpeä Suomen poliittisesta kulttuurista."

Mielenkiintoinen puheenvuoro, joka kertoo miltä Yhdysvallat näyttää nuoren suomalaisen opiskelijan silmin. Siinä kerrotaan myös, miltä Suomi näyttää kaukaa Atlantin takaa katsottuna. Tällaisen näkökulman vaihdokset ovat tärkeitä, jotta ymmärtäisimme tätä monimutkaista ja yhä merkillisempää maailmaa.

Yhdysvaltain politiikka perustuu kahden puolueen kilpailuun vallasta kaikin likaisinkin keinoin. Keskustelu polarisoituu ja muuttuu suoranaiseksi vihapuheeksi.

Heikki Herlin toivoo, että Suomen politiikka pysyttelisi asialinjoilla eikä harhautuisi amerikkalaismalliseksi sättimiseksi. Se on perusteltu toivomus. Joitakin jenkkiläisiä piirteitä suomalaiseenkin keskusteluun on pesiytymässä. Niistä kertoo vaikkapa Jussi Pullinen Helsingin Sanomissa 5.3. otsikolla "Ministerit taistelevat itse keksimiään örkkejä vastaan".

Suomen pelastuksena on toivottavasti vaalijärjestelmä, joka antaa tilaa useammalle kuin kahdelle puolueelle. Yhdysvaltain järjestelmä on niin omituinen, että presidentinvaaleissa kokonaisella osavaltiolla on yksi ainoa ääni, vaikka osavaltion kansalaisten äänet jakautuisivat melkein 50:50.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Onnea elämässä, NYCissä, Töölössä ja Töölön ulkopuolella - ja Teoksessa.

Toimituksen poiminnat