Tekstiseikkailu Lähes sataprosenttisesti parratonta pohdintaa yhteiskunnasta.

Verkostoituminen on sosiaalisen median roolipelaamista

Verkostoituminen on kaikista arkeamme terrorisoivista muotitermeistä ehkä se kaikista diabolisin. Sen sanominen ääneen merkitsee lähestulkoon samaa kuin biojäteastiasta syöminen krapulassa. Toimintana se on ollut jotain abstraktia, kasvotonta ja löyhää sosiaalista toimintaa ilman päämäärää saatikka luomisen luonnetta.

Sosiaaliset toiminnat perustuen pikaiseen ulkonäön mittailuun statussymboleineen ja työpaikan arvottamiseen istuvat paremmin jonnekin muualle kuin kasvokkaiseen sosiaaliseen toimintaan. Sitä tapahtuu jatkuvasti Facebookissa, Instagramissa ja muissa sosiaalisen median kanavissa. Verkostoituminen on siis adaptoitumista; se on sosiaalisen median roolipelaamista kasvokkaisissa kohtaamisissa.

Me ihmiset olemme vuosituhansien ajan rakentaneet yhteiskuntaamme henkilökohtaisten suhteittemme kautta. Olemme harjoitelleet toisten kanssa toimimista ennen lajimme kehittymistä nykyiseen muotoonsa, ja olemme yhteistyöllä kyenneet luomaan yhteiskunnan, jonka saavutuksia ei kyetä mittaamaan millään mittaristolla.

Miten ihmeessä verkostoituminen olisi mitään uutta verrattuna tähän? Syy on siinä, että verkostoituminen ei tarkoita henkilökohtaisten suhteiden tärkeyttä yhteisessä luomisessa, vaan toisinpäin; siinä luodaan ihmisiin ja organisaatioihin löyhiä, informaaleja ja klikkauksen päässä poistettavissa olevia suhteita enemmän organisaatioon kuin ihmiseen sille erikseen suunnitellussa ympäristössä. Digitaalisen yhteydenpidon työkalut ovat valuneet näyttöjen välityksellä osaksi kasvokkaisia vuorovaikutussuhteitamme, ja yhteistyöstä on tullut kisa siitä, kuka on suosituin. Suhteemme sosiaaliseen mediaan on siis kasvanut teini-ikään, ja käyttäyttyminen on sen mukaista.

On paradoksaalista, että uusien asioiden luominen lähtee monen ”asiantuntijan” mukaan verkostoitumisesta. Ihmisten tapaaminen ja mahdollisen yhteistyön suunnittelu on prosessi, joka on ollut osa toimintaamme ja luomistyötä vuosituhansia. Uusi verkkojen kulttuuri on ajanut sosiaalisen median toiminnan kasvokkaiseen yhteydenpitoon, ja nyt verkostoituminen olisi pakollinen osa erästä meidän ihmisten käsittämätöntä piirrettä; luovuutta. Verkostoituminen on siis meille luonnollista, mutta käsite nykyisessä muodossaan aliarvioi pahemman kerran sosiaalisen toimintakykymme.

Luovaan työhön ja soveltamiseen tarvitaan yhteistyötä; ihminen ei luo mitään ilman vaikutteita edes suljetussa huoneessa, vaan huonekin on syntynyt yhteistyöllä ja luovuutta menneisyyden kokemuksista ja ongelmista. 

Uuden luomisen ja rakentamisen hienouden pilaaminen verkostoitumisen käsitteellä murentaa kykymme nähdä sosiaalisen kanssakäymisen hienous ja mahdollisuutemme viestiä. Rakennamme näin itsestämme profiilikuvan ja elämäntarinan kasvokkaisen toiminnan alueella, joka on ollut sosiaalisuudeltaan ylivertainen vuosituhansien ajan. Nykyajan verkottumisen määrä on on jotain, mitä me emme ole ennen kokeneet. Se toisaalta johtaa meidät askel kerrallaan toimimaan kuin teknologia ja algoritmit, joiden kanssa olemme tekemisissä.

Olemme hyödyntäneet sosiaalisia verkkoja niin kauan, kuin olemme toimineet laumoissa. Tästä syystä ihmisten kerskuminen hyvällä verkostoitumisella on sama kuin simpanssi kehuskelisi taidollaan kiivetä puissa. Onhan se ihan hienoa, mutta ei varsinaisesti mitään uutta. Suuri hetki oli se, kun simpanssi oppi käyttämään työkaluja. Se vaatii luovuutta, ja ympäristön ongelmien ymmärtämisen.

Aina voi olla eri mieltä. En ole koskaan syönyt biojäteastian sisältöä krapulaani. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset