Miten menee?

Meidän on heti tunnustettava eräs tosiasia: ensi viikonloppuna juhlitaan paljon. Useat bilettämisen muodot ovat vastikään koulutettua työvoimaakin monimuotoisempia ja sisältävät useissa tapauksissa hieman paremmalle printtipaperille tulostettuja vesileimoja numeroineen ja joissain tapauksissa myös hauskoja hattuja, joista on syytä olla ylpeä, vaikka niiden istuvuudessa olisi toivomisen varaa. Suuret onnittelut siis kaikille nyt keväällä valmistuville!

Elämän virstanpylväiden fiestat merkitsevät toista tunnustusta; joudumme ja pääsemme tulevana viikonloppuna viettämään yhdessäolon aikaa sekä tuttujen että tuntemattomien kanssaeläjien keskuudessa. Meidän olisi sosiaalisina eläiminä kyettävä rakentamaan miellyttävää ja kokonaisvaltaista vuorovaikutusta toistemme kanssa samalla kantaen huojuvin ottein voileipäkakkua ja läikyttäen kahvia ennen siirtymistä seuraavaan juhlapaikkaan, jossa juhlat ovat itseasiassa melkein ohi ja juhlakalu siirtymässä nousuhumalasta seuraavalle tasolle.

Sosiaalinen kanssakäyminen yhteisöllisyyden nimissä on lajimme tärkein ominaisuus. Parin minuutin googlettamiseen pohjautuvan selvitystyön perusteella sosiaalinen toiminta on kuitenkin suomalaisilla lapsen kengissä, ja tähän johtaneet kulttuurissamme vallitsevat syyt ovat selvät; suomalaiset eivät nähtävästi osaa small talkia – mitä se ikinä tarkoittaakaan – ja viettävät sosiaalisen eläimen elämää vaivaannuttavan hiljaisuuden ja henkilökohtaisen tilan messuhallin kokoisessa tyhjiössä, jossa kaikuvat keskustelut säästä ja säästä. En tiedä koko totuutta, mutta näin sanoo internet.

Small talk on englanninkielen käsite sosiaalisen tilanteen avaukselle kevyen keskustelun muodossa, jossa itse keskustelu on sen tarkoitusta tärkeämpää ja viestintään ei välttämättä kuulu siirtävää transaktioita (John Dewey-fanit hereillä, tiedän teitä olevan paljon). Meille suomalaisille small talk edustaa enemmän ja vähemmän 80-lukulaista käsitystä oliiviöljystä; se kuulemma toimii ruuanlaitossa, mutta se on ulkomaalaista ja vierasta, eikä oliiviöljy istu suomalaiseen maustamisen perinteeseen ja maitopohjaisen ruuanlaiton kulttuuriin.

Suomalaisten sosiaalinen kyvyttömyys on samalla tavalla hauskaa kuin Urho Kekkosen kalju, ja näitä kahta yhdistävät vitsin irrallisuus ympäröivistä olosuhteista. Olemme äärimmäisen sosiaalista porukkaa, ja kykenemme yhteisellä keskustelulla uskomattomiin suorituksiin. Suomi valtiona on tästä hyvä esimerkki. Vetoan kuitenkin kantapääopiston lyhyeen oppimäärään ja luomaani tulkintaan, jonka mukaan suomalaisessa keskustelukulttuurissa esiintyy liian vähän eräs tärkeä sosiaalisen kanssakäymisen elementti; me emme kysele tarpeeksi.

En keskittyisi liikaa pelottaviin englanninkielen tervehdyksinä käytettyihin lauseisiin ”how are you” ja ”how do you do”, joiden luoma terrori kiteytyy vääjäämättömän positiiviseen vastaukseen riippumatta omasta mielentilasta. Kysymyksellä on kuitenkin tärkeä osa dialogin jatkuvuudessa; kysymysten mahdollistamat aiheet vastakysymyksineen todistavat tyhjänpäiväisen jutustelun ihanan päämäärättömän olemuksen. Keskustelu voi ravita kaikkia osapuolia, vaikka juttelulle itsellensä ei olisi käytännöllistä syytä. Ihmiskunnan historia tietää suurten keksintöjen syntyneen vahingossa harkitun päämäärän ulkopuolelta, ja kevyellä helppoja aiheita halkovalla keskustelulla kykenemme alustamaan rakentavan ympäristön yksilöiden väliselle yhteisymmärrykselle puhumalla säästä tai jopa kyselemällä säästä.

Keskustelua on turha myrkyttää turhalla ilkeämielisyydellä, mutta sitäkin vaarallisempi on koko elämäämme seuraava käsite ”tyhmästä kysymyksestä”. Leimatessamme tyhmän kysymyksen olemassaoloa nostamme sen yllämme leijuvaksi demoniseksi, väistämättömäksi uhaksi, jonka lopullinen olemus muotoutuu mielissämme sosiaalisen eläimen suurimmaksi kuolemansynniksi. Todennäköisyys sille, että kysyjän muovaama sosiaalista tilannetta avaava kysymys olisi ”tyhmä” on häviävän pieni. Tämän lisäksi ”tyhmyys” on subjektiivinen käsite, jolla altistetaan yhteisöllisyys ja sen kehittyminen sosiaalisten paineiden vaikutukselle. Yhteisen kehityksen estyminen on tyhmää kysymystä vaarallisempaa. Asialla on toisaalta toinenkin puoli; lisääntymistä, seksuaalisuutta ja sukupuolta koskevat tiedustelut sekä muut yksityisyyttä rikkovat asiaankuulumattomat kysymykset eivät ole ainoastaan tyhmiä, vaan myös epäkohteliaita, ilkeitä, tungettelevia ja tämän lisäksi ne eivät rakenna vaan murentavat sosiaalisen kanssakäymisen perustaa. Me pystymme parempaan.

Kysytään siis toisiltamme turhanpäiväisiä ja tärkeitä kysymyksiä vailla turhaa ilkeämielisyyttä. Älkää kuitenkaan tehkö kuten se eräs ärsyttävä tuntemanne tyyppi ja vastatko puoli tuntia kysymykseen, johon riittäisi puolen minuutin vastaus. Näin kunnioitamme toistemme aikaa ja korvaa. Kuuntelemalla kanssaihmisiä löytyy uutta kysyttävää, vastattavaa ja opittavaa, ja näin saattaa syntyä hedelmällinen ja miellyttävä keskustelu voileipäkakun ja täyden kahvikupin muodostaman huojuvan tornin varjossa.

Tämän lisäksi haluan erikseen mainita, että valmistin eilen elämäni parasta Bolognese-kastiketta. Käytin oliiviöljyä, ja se maistui hyvältä.

heikkiherlin
Helsinki

Olen Helsingissä ja New Yorkissa vaikuttava kirjoittaja ja mediasijoittaja.

Olen kirjoittanut isästäni Niklas Herlinistä kirjan nimeltä Tuollapäin on highway (2020).

Omistan Uutta Suomea julkaisevaa Alma Mediaa sijoitusyhtiö Mariatorpin kautta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu