Vihaan New Yorkia

Vain harva asia suututtaa enemmän kuin jalkojen välissä juoksevat torakat. Yksi ylitse kävelevä kiukunaihe on jalkojen välissä juoksevat rotat.

Nämä sekä monet muut maahan polkevat haasteet pilasivat suuressa arvossa pitämääni elinaikaa New Yorkissa, jonne muutin vuonna 2014 opiskelemaan elokuvatuotantoa. Vihaan New Yorkia, ja minulla on siihen monia syitä:

New York on suunnattoman likainen asukaskeskittymä Yhdysvaltain itärannikolla. Talvella meren läsnäolosta ei muistuttanut kaunis maisema Atlantille, vaan koko kehoa piiskaava kylmä tuuli. Aika-ajoin pohdin, että olivatko hollantilaiset uudisasukkaat täydessä ymmärryksessä ostaessaan Manhattanin saaren paikallisilta asukkailta 1600-luvulla. Silloin alkoi saaren kehittyminen nykyiseen muotoonsa, jota on syytä ihailla vain elokuvissa ja tv-sarjoissa omalta kotisohvalta. Kesällä kaupunki on niin kuuma, että ainoaksi vapaa-ajanvietteeksi jää toinen toistaan huonompien stand-up esitysten seuraaminen välttävästi toimivalla ilmastoinnilla siunatuissa baareissa, jotka ilmankierrosta huolimatta haisevat yhtä pahalta kuin niissä tarjoiltu ylihintainen olut.

New York ylpeilee useasti suurella ihmeellään: metro-järjestelmällä. Tätä sanailua voisi verrata siihen, että kirjoittaisin aikuisiällä ansioluettelooni 90-luvun suurista saavutuksistani Crash Bandicoot- videopelissä. Aikoinaan metrolinja on ollut aikansa suuria rakennusteknisiä suorituksia. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tämän päivän New Yorkin julkinen liikenne toimisi; metrojärjestelmä on maailman maanalaisten Windows Vista, jonka kiskoilla juoksentelevat rotat kantavat mukanaan kosolti toinen toistaan epämiellyttävämpiä tauteja. Nykyään New Yorkin metro tunnetaankin enempi pizzaa ja avokadoa mussuttavista jyrsijöistään kuin toimintakyvystään. Metrossa joutuu kuitenkin viettämään työ- ja koulumatkojen vuoksi enemmän aikaa kuin ihmiselämälle olisi tarpeen; vietin monen muun paikallisen kanssaeläjän tavoin suuren osan New Yorkin vuosistani metrotunnelissa. Järjestelmää ylläpitävän MTA:n ja suomalaisen talvikunnossapidon pioneerin VR:n ainoa ero on se, että MTA ei tarvitse yllätyksiä toimiakseen huonosti.

Isoa mätää omenaa riivaavista riesoista halveksunta jättää ongelmana taakseen jopa torakat ja rotat, ja sitä New Yorkissa piisaa. Yhdysvaltain liberaali linnake katsoo inhoten kaupunginrajojen ulkopuolelle mittaillen lentomatkan kestoa suurimpiin kaupunkeihin, joista saattaa hyvällä lykyllä löytyä ripaus sivistystä ja demokraattien äänestäjiä. Kansalaiset uudelleenrakensivat poliittista identiteettiään varsinkin presidentinvaalien alla, jolloin pohjoismaalainen bernsteinilaisen pehmeän sosiaalidemokratian kasvattikaan ei saanut julki näkemyksiään hyvinvointiyhteiskunnan teknisestä suorituksesta edes kovimmille Bernie Sanders- kannattajille. Samalla kaiken inhimillisen käsityskyvyn ylittävät vuokrahinnat ja yleinen hintataso ajavat New Yorkin lähialueelta kaupunkilaisten pahimmat viholliset, nimittäin vähävaraiset.

Kaiken muun lisäksi New York lienee maailman ainoa paikka, jossa on hyvin todennäköistä päätyä Aku Ankan tai Mikki Hiiren ahdistelemiksi. Resepti tähän on selkeä; ensin on matkustettava yhteen tunnetun universumin irvokkaimmista paikoista, eli Times Squarelle. Löytäessäsi kadulta paikan, johon voit muutamaksi New Yorkin sekunniksi pysähtyä ilman uhkaa tönimisestä tai taskuvarkaista, niin valitse kaikista aukiolla pahaenteisesti vaeltavista maskottipuvuista se, jolta olet aina halunnut tutustua lähemmin. Suoritus viedään loppuun siten, että menet ottamaan yhteiskuvan maskotin kanssa, etkä maksa selfien ottamisesta maskotille ”vapaaehtoista” tippiä. Ainoa toivo on se, että paikalliset poliisivoimat pelastavat sinut vapaaehtoisuuden painolastin tuottamalta kivulta ja säryltä: http://www.nydailynews.com/new-york/manhattan/exclusive-times-square-che…

Vain toinen kaupunki tällä planeetalla kipuaa sietämättömyydessään samoille antipalkintosijoille New Yorkin kanssa: Helsinki. Tähän on selvä syy; sekä New York että Helsinki ovat olleet minulle kotikaupunkeja. Muutin takaisin Suomeen vuonna 2016, ja siitä lähtien olen ikävöinyt Yhdysvaltain itärannikon kylmää ja kuumaa rotantäyteistä, mutta minulle hyvin rakasta kaupunkia. Rakastan sekä Helsinkiä että New Yorkia, mutta se ei sulje ulkopuolelle kummankin asukaskeskittymän tuottamaa inhoa. Vain harva asia tuntuu niin hyvältä kuin käveleminen ulos JFK:n lentokentältä, johon varmasti osasyynä hermoratoja raskaasti kuormittava maahantulotarkastus tullimiehineen.

Ensirakkaus uutta kotipesää kohtaan kestää muutamia kuukausia, viha syntyy myöhemmin. Tähän vedoten en varauksetta luota matkakertomuksiin, joissa suitsutetaan uuden maan ja kaupungin täydellisyyttä verrattuna Suomeen kolmen kuukauden ”asumisen” jälkeen. Kaikessa on puolensa, ja viikko sitten rotta meinasi juosta jalkojeni välistä Helsingin Töölössä. Toisaalta Suomen kurinalaisessa yhteiskunnassa moni asia toimii, varsinkin aikataulujen kunnioitus ja internet. Kodin, uskonnon ja isänmaan kritisointi on kuitenkin tervettä; meidän suomalaisten on turha morkata itseämme saatikka toisiamme mielenpahoittamisesta. Niin kauan kuin kykenemme kitisemään kotiamme riivaavista vääryyksistä, niin tiedostamme jonkin olevan vinossa. Tällöin meillä on täydellinen mahdollisuus tehdä rakkaasta kodistamme parempi paikka, ja haukkua sitä lisää elämämme loppuun asti.

heikkiherlin
Helsinki

Olen Helsingissä ja New Yorkissa vaikuttava kirjoittaja ja mediasijoittaja.

Olen kirjoittanut isästäni Niklas Herlinistä kirjan nimeltä Tuollapäin on highway (2020).

Omistan Uutta Suomea julkaisevaa Alma Mediaa sijoitusyhtiö Mariatorpin kautta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu