*

Tekstiseikkailu Lähes sataprosenttisesti parratonta pohdintaa yhteiskunnasta.

Ajan kanssa

En ostanut perinteistä kravattia. Se ei istunut minulle samalla tavalla kuin kapea malli. Valkoinen paita tuli enemmän esiin ohuen kravattimallin kanssa luoden tärkeän tasapainon. En toisaalta antanut pienten epätäydellisyyksien kuten solmion ja paidan tasapainottomuuden hermostuttaa minua, vaikka merkityksettömätkin asiat ovat viime aikoina ärsyttäneet minua yllättävän paljon. Tapoihini ei kuulu ärtyä pikkuasioista, mutta oikean solmion valitseminen ei ole leikin asia.

Asusteiden tasapaino helpottaa surussa vellovaa sielua, mutta se ei ohjannut ajatukseni kulkua samalla tavalla kuin valitsemani solmioneula. Olen käyttänyt sitä tiettyä neulaa kaksi kertaa elämäni aikana. Syynä on se, että tämä asuste kuului pari kuukautta sitten menehtyneelle isälleni. Kyseessä on Moto Guzzi-moottoripyörämerkin logolla varustettu solmioneula. Se on yllättävän ruma solmion pidike, eikä soikion mallinen punainen logo bensanhajuisella logotekstillä tee siitä hienostunutta. Ajan itse Moto Guzzia, mutta pyöräni on solmioneulaa nätimpi ja liikkuu paremmin asfaltilla. Kiinnitin kuitenkin sillä neulalla solmion paitaani pari viikkoa sitten kokeillessani uutta asukokonaisuutta.

Kiinnittäessäni neulan mustaan solmioon ymmärsin menneitä viikkoja paremmin. Se vei minut viikkoja taaksepäin hetkeen, jolloin kuulin isäni kuolleen. Se hetki loi lähtöpisteen ajalle, joka ei tunne kelloa. Suruni on ankkuroinut minut pysähtyneeseen aikaan, mutta solmioneulaa asettaessa ymmärsin kuluvaa aikaa ensimmäistä kertaa isäni kuoleman jälkeen. Kaikista tärkeistä hetkistä tämä uuden paidan istuvuuden koeajo muodosti hetken, jonka kautta katsoin menneitä viikkoja, hämmentyneenä. Viimeksi aika on hämmentänyt minua vuosia sitten, kun pienenä opettelin kelloa. Eri viisarien merkitykset loivat ajan käsityksen, mutta vallitsevaa ajan merkitystä on mahdotonta mitata lapsuuteni Mikki Hiiri-kellon käsiä muistuttavilla viisareilla. Monta asiaa on muuttunut, monet itkut itketty ja lisää on luvassa. Ensimmäisten päivien musertava ikävä ja suru inspiroivat kirjoittamaan isästäni (Faijan piikkiin). Siitä eteenpäin olen tuntenut itseni poimimattomaksi pullopostiksi; en ole ajamassa omia tunteitani, vaan suru tulee aalloissa. Joka seitsemännen aallon väliin jäävä aika on kevyempää, mutta suru on jatkuvasti läsnä. Kirjeessä olisi paljon painavaa asiaa.

Jos olet lukenut näin pitkälle, niin et ainoastaan osaa lukea suomea, mutta olet myös yksi meistä elävistä ihmisistä. Se merkitsee eletyn menneisyyden lisäksi sitä, että sinulla on tulevaisuus. Voimme eläessämme käyttää ne sekunnit haluamallamme tavalla ja siten määrittää suunnan tulevaisuudelle. Erityisen ajankohtaista tämä on hengen poistuessa kehostamme. Silloin jäljelle jää menneisyyden ja muiston lisäksi tulevaisuus, johon meillä ei menehtyneinä ole sananvaltaa. Kuolleen tulevaisuus ei ole vainajan määritettävissä; se on aina meidän elävien päätettävissä. Tulevaisuuden rakentaminen on kova duuni meille lukeville ja eläville ihmisille. Hautakivi on ihmistä kestävämpi, mutta sillä ei ole ihmisen persoonaa eikä se tee päätöksiä menneisyyden perusteella.

Rakkaan ihmisen ajan pysähtyminen leviää ympäristöön pysäyttäen hetkeksi myös elävän ihmisen ajan. Aika parantaa, mutta pysähtynyt aika on kuin vitamiinivalmiste, joka lojuu käyttämättömänä keittiön kaapissa. Viisareiden on liikuttava, jotta aika voisi lääkkeenä vaikuttaa. Samalla aika on pahanmakuista lääkettäkin pahempi vihollinen; vain aika seisoo meidän elävien ja kuolleiden välissä. Jokainen hetki vie minua kauemmaksi faijasta luoden sumun, jonka läpi on vaikea erottaa elävän ihmisen läsnäoloa. Kello pysähtyneenä voisin vielä uskoa, että isäni olisi elossa. Voisin kävellä unenomaisessa, kelloa kunnioittamattomassa maailmassa tarpeeksi kauas herätäkseni tästä epätodellisesta unesta. Vääristymä ajassa saa minut uskomaan koko ympäröivän todellisuuden luotettavuutta. Aika on hitaasti vaikuttava rokote, mutta minä olen pieni neulakammoinen lapsi, joka ei aikuisten tavalla näe pitkän tähtäimen hyötyjä. Elätän lapsen tavoin toivoa jostakin saavuttamattomasta.

Toivoa ei ole. Aika ei katso mitään niin merkityksetöntä kuin elämä tai kuolema. Meidän työmme on katsoa oman menneisyytemme lisäksi sitä menneiden ihmisten aikaa, jolla ei ole toivoa tulevasta. Se on fyysisen läsnäolon puuttuminen ja sen jättämä tyhjiö, joka painaa meidät katsomaan menneeseen, siihen mitä on jäljellä joskus läsnäolleista ihmisistä. Isäni loi menneisyyttä hääpäivänäni vuonna 2013. Hän kertoi puheessaan, että ihmiskunnan selviäminen perustuu siihen, että rakastamme toisiamme enemmän. Se on sitä menneisyyttä, mitä muistamalla ja kantamalla tulevaisuuteen otamme toisemme huomioon ja kunnioitamme sekä eläviä että kuolleita. Meidän tulevaisuudellamme ei ole mitään väliä, jos me emme hyödynnä menneisyyden tuomaa oppia. Se ei koske ainoastaan meidän omaa menneisyyttämme; se kurkottaa useiden sukupolvien päähän.

Ikävä kestää eliniän kuten muisto rakkaasta ihmisestä. Olen toisaalta kuullut, että suru hellittää ajan kanssa. Aika parantaa vain liikkuessaan eteenpäin. Tästä syystä solmioneulan kiinnittämisen tuoma tuulahdus aikaa oli merkityksellinen; mennyt aika on liikkuvaa aikaa, joka parantaa. Se luo uutta olemassa olevaa toivoa valoisasta tulevaisuudesta, jossa elää sekä elävien että kuolleiden aika. Se on aikaa, jonka kulkiessa rakastamme toisiamme enemmän.

Ostamani solmio palveli paremmin kuin yksikään sitä edeltäneistä kravateista. Se menee heti hyvälle solmulle, toisin kuin menneisyyteni solmiot, jotka istuutuvat kaulani ympärille yleensä kolmannella yrityksellä. Solmu oli kuin menneet viikot; suru on mustaa, mutta solmu oli eheä ja rakensi toivoa tuovan tasapainon valkoisen kauluspaidan kanssa. Karun vääristymän tähän tasapainoon toi italialaisen moottoripyörämerkin logo mustan kravatin keskivaiheilla. Se oli kuin menneestä muistuttava musiikki tai valokuva pitäen mustan kravattini aisoissa. Ne ovat kaikuja läsnäolosta kuten myös vainajan toivekappale hautajaisissa, joka resonoi ajasta ilman toiveen esittäneen ihmisen läsnäoloa. Solmioneula kaikuu uutta surun täyttämää menneisyyttä; tiedän tämän asusteen olevan minulla vain siksi, että sen alkuperäisellä omistajalla ei ole tulevaisuutta sen kanssa. Häntä tuskin häiritsee, että käytän sitä.

Nyt puku paitoineen on laitettava pesuun, jotta se palvelisi hyvin tulevaisuudessa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

29Suosittele

29 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (15 kommenttia)

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Mahtavan taidokasta tekstiä, niin ajatusrakenteeltaan kuin sanankäytöltäänkin!

Käyttäjän markkuhuusko kuva
Markku Huusko

Tämä teksti on täynnä rakkautta ja kunnioitusta. Luo uskoa tulevaan.

"Nyt puku paitoineen on laitettava pesuun, jotta se palvelisi hyvin tulevaisuudessa". Voiko tuota paremmin sanoa.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Näytä nyt sille solmioneulalle oikein hyvä tulevaisuus ja paidalle myös on monta hyvää tapahtumaa edessä.

Riitta Kuusela

Elämä ja tulevaisuus voittaa, suru ja kaipaus vähenee, mutta jää taustalle ikuisesti!

Timo Harju

Hieno, koskettava kirjoitus. Ja surulla vaiheensa, se tulee puuskina (sydämen ympäri viuhuva/SINUA EI OLE/ ja sinutta... ) ja epäuskoisina pysähtymisinä kunnes sen salaperäisen ajan kuluessa vuosien myötä jalostuu muistoiksi.

"Sitten sen ymmärtää, kun tuo ovi ei enää avaudu"

Kiitos. Sait omankin mieleni liikkumaan.

Käyttäjän ilkkaluoma kuva
Ilkka Luoma

Rehellisen puhutteleva teksti - utuista kuvainnollisuutta luomaan uskoa huomiseen - joku sanoi, että tunne eilinen, niin tänään voit hahmottaa huomista ...

"Sanat ovat vaillinaisuutta, mutta yritettävä on ~ kunnes kuvat aukeavat mieliin harmonisena jatkumona. Tajunnanvirta on ajallista vilinää sielun peilissä - silmissä, mutta jäikö yhteys ymmärrykseen ja mieleen saavuttamatta? Ystävät - Tutkikaa itseänne, niin löytävälle avataan ... "

Elämä jatkuu ---

Käyttäjän usjussi kuva
Heikki Karjalainen

Tuosta tekstistä ei voi ottaa mitään pois eikä lisätä niinkuin Mozartkin sanoi aikanaan omista nuoteistaan.

Käyttäjän ilmari kuva
ilmari schepel
Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

Se onkin edes pieni lohdutus, joka auttaa myöskin vähän paremmin kestämään suurta surua.

Käyttäjän tepimast kuva
TEUVO MAST

Aivan kun olisin lukenut Niklaksen tekstiä hyvää tasa painoista sanojen sijoittelua oikeaan paikkaan kiitos Heikki terv tepivaari

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Kirjallisen ilmaisun tason kannalta ja viestinnän yleisen suuntautumisen suhteen allekirjoitan kommenttisi täysin.

Mutta jokainen on oma itsensä eikä kenellekään ole syytä sälyttää taakkaa harteille velvoittaakseen häntä jatkamaan isänsä tai kenen toisenkaan jalanjälkiä.

Niklaksella oli oma suorapuheisuutensa ja särmänsä. Heikillä puolestaan selvästikin oma hienotunteisuutensa sekä diplomaattisuutensa. Perusajatusmaailma kuitenkin on sangen yhteneväinen.

Käyttäjän FreeThinking kuva
Jukka Heikkinen

Hyvin ilmaistua tekstiä, jonka lukemisessa ajalla ei ole merkitystä.

Ajalle on löydettävä tarkoitus. Aika on elämänlankamme ja kuinka
hauras se onkaan. Joskus löydät sen tarkoituksen itse, joskus joku muu
antaa ajalle tarkoituksen, kuinka sen ajan käytämme.

Käyttäjän johannasirenkaplas kuva
Johanna Sirén-Kaplas

Heikki, isäsi olisi nyt ylpeä sinusta. Hienosti otat paikkasi hänen viitoittamallaan tiellä. Anna mennä vain!

Oma isäni kuoli, kun olin 26-vuotias. Oli kaksi viikkoa aikaa hyvästellä. Surun kannattaa antaa pudota päähän ihan niin kauan kuin sitä riittää, sen alta ei kannata yrittää hiippailla pois.

Suru merkitsee sitä, että on ollut osallinen jostakin arvokkaasta. Jossakin vaiheessa surua seuraa kiitollisuus. Kiitollisuus siitä ajasta, jonka sai viettää yhdessä.

Kun elät, elät niidenkin puolesta, joita ei enää tässä ajassa ole.

Raamattu lupaa ikuisen elämän. "Katso, minä sanon teille salaisuuden: emme kaikki kuolemaan nuku, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasunan soidessa; sillä pasuna soi, ja kuolleet nousevat katoamattomina, ja me muutumme." (1.Kor. 15:51,52)

Ehkä meistä tulee valoa tai jotain. Mutta siihen on syy, miksi joissakin kuolinilmoituksissa lukee "jälleennäkemisen ihanassa toivossa".

Mulla ei ole Moto Guzzi -solmioneulaa, mutta mulla on jäljellä pieni Homelite-moottorisahakoru, joka olisi voinut sopia solmioonkin. Homelite oli 60-luvulla tunnettu moottorisahamerkki.

Joskus 80-luvun lopulla nökötin kiitotien kynnyksellä yksin pienen mopo-cessnan puikoissa. En sanonut sitä ääneen, mutta ajattelin: "Faija, tää on sulle." Se oli eka yksinlento.

Näin me mennään eteenpäin, päivä kerrallaan, touhu kerrallaan ja pidetään rakkaat kyydissä mukana.

Tsemiä, Heikki! Siivet kantaa.

Toimituksen poiminnat