Faijan piikkiin

Sunnuntai-iltana 1.10. tilasin oluen eräässä töölöläisessä anniskeluravintolassa. Olin juuri ottanut kaiken ilon irti viimeisistä poutapäivistä moottoripyörän selässä ennen pitkälle ennustettua sadejaksoa. Mukanani baaritiskillä oli kypärä ja päälläni prätkätakki. Sillä varustuksella kaljan tilaaminen tuntuu rikokselta, vaikka en tuona iltana enää ajaisi. Pyörä käynnistyisi vasta seuraavana päivänä, jolloin veisin sen talvisäilytykseen.

Otin oluen tiskiltä ja toista kättä heilautin lähipöydän suuntaan mutisten baarimikolle ”pistä faijan piikkiin”. Pöydässä istui isäni Niklas Herlin lukemassa lehteä samassa asennossa kuin lapsuudenkodissani 90-luvulla, poikkeuksena iän myötä muuten terveiden silmien tehoa lisäävät lukulasit. Faija oli ajaessani lähettänyt minulle viestin, jossa hän pyysi minua oluelle, enkä kieltäytynyt kutsusta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tilasin kaljan faijan piikkiin; tämä olisi viimeinen kerta.

Tällä viikolla kuulin isäni menehtyneen. Tiedon saatuani aika on kulkenut hitaasti aivojen yrittäessä prosessoida tilannetta. Saatan hetkeksi unohtaa, mitä on tapahtunut, kunnes tajuan olevani surullisempi kuin ikinä. Samalla muistan syyn suruuni; isä on kuollut. Tämä on toistunut tuhansia kertoja viime päivien aikana. Samalla tietoisuuteni sekä muistojeni välille on rakentunut muuri; yksikään muisto isästä ei pysy päässäni pitkään, kuin mieleni suojelisi minua menetyksen tuomalta tuskalta. Yritän silti muistaa:

Isäni on ollut minulle aina läheinen, ja voin pistää monia asioita itsestäni faijan piikkiin. En mielestäni ole perinyt hänen epäselvää puhetyyliään, vaan enemmänkin sanojen painotuksen. En ole perinyt hänen ruumiinrakennettaan, mutta meillä oli samanlainen motoriikka ja maneerit; vuonna 2010 esitetyssä KOM-teatterin juhlanäytelmässä Kone Niklas Herliniä näytteli Laura Malmivaara, mikä asetti isäukon tarkkailijan asemaan. Hän sanoi esityksen nähtyämme Malmivaaran polttaneen lavalla tupakkaa samalla tavalla kuin minä. Mimikoin myös isän tyyliä ajaa autoa, johon ovat vaikuttaneet tuhannet hänen kanssaan autossa vietetyt kilometrit yhteisillä automatkoillamme.

Voin laittaa faijan piikkiin myös yhden elämäni tärkeimmistä arvoista; koko elämääni johdattaneen tiedon kunnioittamisen sekä tiedonjanon. Isä oli koko elämänsä ajan tiedonvälittäjä, sekä töissään että kotona. En oppinut häneltä ainoastaan ympäristöstäni ja sen merkityksistä; hän opetti minua tarkkailemaan ympäristöäni sekä etsimään siitä uusia merkityksiä. Tähän vaikuttaa näkökulma; isä tutki arkisiltakin vaikuttavia asioita ja pohti niiden merkityksiä useiden askelten päähän. Uskon tämän piirteen tulleen hänestä vahvasti esiin eri lehtien toimituksissa, varsinkin taloustoimittajana: kaikki vaikuttaa kaikkeen. Se on luonnon kiertokulkua, mitä todistamme joka päivä ympärillämme. Faija viihtyi luonnossa ja valisti minua pienestä pitäen erityisesti luonnon monimuotoisuudesta sekä linnuista; seurasimme aikoinaan avoveneestä Porkkalanniemellä kalasääskien kalastusta. Kalastimme itsekin, vaihtelevalla menestyksellä.

Faija ei koskaan lopettanut oppimista, vaan ruokki ymmärrystään käyttäen jokaista tiedonvälityksen apuvälinettä tekstistä musiikkiin. Koko elämänsä ajan faija latasi itseensä tietoa lukemalla ja myöhemmin hän on antanut muille mahdollisuuden samoihin kokemuksiin. Hän on jättänyt jälkeensä massiivisen määrän tekstiä; satojen lehtijuttujen lisäksi tietokirjoja ja osansa Teos-kustantamon kautta. Tämän lisäksi faija kirjoitti uskollisesti päiväkirjoja.

Kumpikin meistä, sekä isäni että minä, voimme laittaa ison osan persoonastamme toiseen piikkiin; isosiskoni Riikan. Kehitysvammainen siskoni on antanut koko elinikänsä ajan minulle, isälleni ja äidilleni äärettömän määrän oppia inhimillisyydestä. Isä teki elämänsä aikana tärkeää työtä kehitysvammaisten hyväksi ja otti erityisesti viime aikoina kantaa vammaisten palvelujen kilpailutusta vastaan. Viime keskiviikkona uutisen isän poismenosta ollessa vielä tuore ehdin iltakävelyllä ottaa puhelimellani näyttökuvan Ei Myytävänä! -kansalaisaloitteen kannattajamäärästä. Se oli sillä hetkellä 49 965, muutamaa vaille eduskunnan käsittelyssä. Lähetin näyttökuvan äidilleni saatetekstillä: ”Olispa faija näkemässä.” Iloa toi kansalaisaloitteen tilanne, mutta kehoa repivää surua toi ensimmäistä kertaa isästäni käyttämä ilmaisu, jolla usein viitataan vainajaan.

Minun ja isäni välillä vallitsi syvä yhteisymmärrys. Jaoin hänen kanssaan asioita, joita en jakanut kenellekään muulle ja toisinpäin. Nauroimme yhdessä ja itkimme yhdessä. Olimme toistemme tukena aikoina, jolloin emme ymmärtäneet ympäröivää maailmaa. Opin hänestä jatkuvasti jotain uutta; tilatessamme toista kierrosta pari viikkoa sitten faija alleviivasi baarimikolle etten ajaisi baarista kotiin. Hän kertoi kerran menneensä kaljalle prätkäkamoissa, jonka seurauksena baarin henkilökunta oli kutsunut paikalle poliisin. Faija oli painottanut poliiseille samaa mitä hän nyt puolestani painotti tiskin taakse: poika ei aja tänään.

Enkä minä ajanut. Vasta seuraavana päivänä ajoin pyöräni talvisäilytykseen. Samana päivänä alkoivat sateet, jotka ovat vähän paikasta riippuen jatkuneet tähän päivään saakka. Päälle viikko sitten keskiviikkona 4.10. faija soitti minulle ja juttelimme pari minuuttia. Se oli viimeinen kerta kun puhuin isäni kanssa.

Minulla on koko kehoani ja sieluani raastava ikävä isää. Hän antoi minulle niin paljon, etten tiedä miten olisin voinut saada häneltä enemmän. Luultavasti söisin sanani jos faija nyt laittaisi minulle viestin ja pyytäisi kaljalle. Tätä ei kuitenkaan tule tapahtumaan; vanhan taloustoimittajan peli on vihelletty poikki, tilinpäätös tehty, deadline mennyt ja lehti lähtenyt painoon. Se lehti on täynnä muistoja isästä, joka kannusti minua, oli aina tukenani ja jonka kanssa olen viettänyt elämäni parhaimpia hetkiä olivat ne sitten automatkalla Yhdysvalloissa tai Norjan vuonoilla, avoveneessä Porkkalanniemellä tai töölöläisessä kaljabaarissa.

Ne muistot ovat viimeinen tilaus, jonka pistän faijan piikkiin. Lainaan loppuun faijan sanoja viimeiseltä yhdessä viettämältämme sunnuntai-illalta:

”Saisko laskun, kiitos.”

heikkiherlin
Helsinki

Olen Helsingissä ja New Yorkissa vaikuttava kirjoittaja ja mediasijoittaja.

Olen kirjoittanut isästäni Niklas Herlinistä kirjan nimeltä Tuollapäin on highway (2020).

Omistan Uutta Suomea julkaisevaa Alma Mediaa sijoitusyhtiö Mariatorpin kautta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu