*

Tekstiseikkailu Lähes sataprosenttisesti parratonta pohdintaa yhteiskunnasta.

Parhaat inttijutut

Suuren osan jopa suomalaisista saa harjoittamaan small-talkia, kun puheenaiheeksi valikoituu kommellukset varusmiespalveluksen aikana. Ympärillä vilisevien inttileskien ja muutaman sivarin tylsistyttäminen on iso osa suomalaista puhekulttuuria erityisesti kahdenkymmenen ikävuoden kohdilla.

Olen suorittanut perustuslaillisen velvoitteeni siviilipalveluksessa, mutta se ei tarkoita sitä, etten kiinnostuisi inttijutuista. Todistan väitteeni:

Tein vuoden 2015 keväällä lopputyötäni New Yorkissa, ja väjäämättä lähestyvä palautuspäivä ajoi minut sekä samassa suossa rämpineen paikallisen ystäväni baariin juomaan kannullista kaljaa, koska niin amerikkalaiset tekevät. Huomasimme mennessämme tupakalle toisen saman koulun opiskelijan, johon olin tutustunut kuukausia aiemmin. Uudet tuttavuudet paiskasivat kättä, jonka jälkeen jatkoimme keväistä stressinpurkua kolmisin uuden kaljakannun voimin.

Toisin kuin hyvätuloisesta perheestä siinnyt ystäväni, baariin juuri saapunut herrasmies oli viettänyt valtaosan elämästään Bronxissa, yhteiskuntaluokan tuolla puolen. Tutustuessani häneen asuin itse Etelä-Bronxissa, jolloin mies kertoi mielellään tarinoita uudesta asuinalueestani.

Pian baaripöydässä istuville herroille selvisi yksi heitä yhdistävä tekijä; he ovat kummatkin palvelleet Yhdysvaltoja Afganistanissa, jopa samaan aikaan.

Jäin noin viideksitoista minuutiksi kahden amerikkalaisen sotaveteraanin väliseen limboon, jossa yritin saada selvää paikallisesta inttijargonista. Viesti tuli pääpiirteittäin selväksi; kaverit tunsivat samoja kopterikuskeja sekä samoja Afganistaniin liittyviä legendoja. Kyytiä saivat sekä kelit että Afganistanissa vaikuttaneet komentajat.

Tilanne oli minulle sikäli tuttu; Suomessa kuulee usein inttijuttuja. Tässä tapauksessa kyseessä oli kuitenkin jotain ihan muuta; nämä kaksi kaveria eivät ole ottaneet osaa maansa suurimpaan larppitapahtumaan kuten meillä Suomessa on perustuslakiin kirjattu, vaan he ovat olleet oikeasti sodassa. Sodassa se tosi nasta inttikaveri naapurituvasta saattaa räjähtää palasiksi tienvarsipommin avustamana, eivätkä amerikkalaiset sotilaat mene aavikolle ampumaan tyhjiä kaljatölkkejä, vaan ihmisiä. Pidin mielelläni turpani kiinni niin kauan kuin ukoilla riitti tornarit.

Tämä ei ollut ainoa kerta, kun puheenaihe oli lähellä. Kerroin veteraanikaverilleni Suomen veteraanikulttuurin elävän edelleen toisesta maailmansodasta. Edes itsenäistymisellä ei ole samaa itseisarvoa, kuin sen puolustamisella. Historiasta muodostuu myytti yhtä väjäämättömästi kuin Taru Sormusten Herrasta-elokuvan introssa, vaikka Suomessa olisi tuhansia avun tarpeessa olevia entisiä rauhanturvaajia.

Sotaveteraanihuolto Yhdysvalloissa on kompastellut kriiseissä niin kauan kuin veteraaneja on maassa ollut, eivätkä kaikki maan kansalaiset näe Yhdysvaltojen sotilasoperaatioita maan ulkopuolella tarpeellisena. Tässä maaperässä istuvan presidentin Donald Trumpin lupaukset leikata Natolta ja ohjata rahaa siltojen ja tieverkon korjaukseen elää ja voi hyvin, ymmärrettävistä syistä. Samalla bisnes- ja valtiomies on kiukutellut Yhdysvaltojen nykyään ”vain häviävän sotia”.

Edelleen käynnissä oleva äärimmäisen monimutkainen Afganistanin sota on hieman laskentatavasta riippuen Yhdysvaltojen pisin sota. Voitonnälkäisenä miehenä Trump ei luultavasti panisi pahakseen, jos hän voisi joku päivä sanoa ”voittaneensa Yhdysvaltojen pisimmän sodan” sekoittamatta mukaan vaihtoehtoisia faktoja.

Kaikki tuo on kuitenkin vain politiikkaa. Sodista jää aina jäljelle veteraaneja, eikä se ole mikään suomalainen erikoisuus. Sodissa tapetaan ja kuollaan. Se on paras – ja ehdottomasti opettavaisin -  kuulemani inttijuttu.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän KariHaapakangas kuva
Kari Haapakangas

Ehkäpä vähän vastaavaa jutustelua voisi kuulla suomalaisten rauhanturvaveteraanien välillä. Kaikeksi onneksi meikäläisiä ei ole osallistunut kovilla ammuksilla käytäviin "taisteluharjoituksiin" sitten toisen maailmansodan. Poislukien muutamat onnenonkijat. Vai onko se oikea termi nykyään laiton taistelija?

Muutoinhan se on ihan hyvä, että on toinenkin vaihtoehto sen iänikuisen säästä puhumisen small talkin kanssa...

Amerikkalainen on muuten sinänsä helppo saada murtumaan kuulustelussa. Tarvitaan vain annos suomalaista kidutusta. Eli hiljaisuutta.

Käyttäjän jannekejo kuva
Janne Kejo

Kerronpa hyvin kuvaavan anekdootin omalta varusmiespalveluajaltani (olin 5 kuukautta intissä ennen kuin kieltäydyin jatkosta).

Komppaniamme oli palaamassa ruokailusta marssien nelirivissä niin kuin aina. Satuin olemaan ensimmäisessä rivissä vasemmanpuoleisimpana. Siihen asti joka ikisenä päivänä kolme kertaa päivässä ruokailusta palattaessa kasarmirakennuksen pihassa oli komennettu kaarros oikeaan päin.

Tällä kertaa kuitenkin alikersantti jostain syystä komensi kaarros vasempaan päin. Aloin siis tehdä kaarrosta vasemmalle päin. Kaikki muut noin 130 alokasta kaarsivat oikealle niin kuin aina ennenkin. Alikersanttikin oli ihmeissään, miksi kaarsin vasemmalle. Hän ei ollut ilmeisesti itsekään tietoinen siitä, mitä oli komentanut. Tietysti minua rangaistiin. En enää kylläkään muista, miten.

Kerronpa samaan syssyyn toisenkin... Olin siviilissä tottunut pukeutumaan lämpimästi talvella ja esimerkiksi käyttämään pipoa pakkasella. Armeijassa ei kuitenkaan lakin korvaläppiä saanut laskea alas ennenkuin lämpötila alitti jonkin tietyn rajan. Mitään yksilöllisiä lakin muotoiluja ei tietenkään sallittu.

Ratkaisin ongelman niin, että menin varusteosastolle vaihtamaan lakkini niin suureen, että se peitti korvat ilmankin, että läppiä tarvitsi laskea alas

Yksi päivä sitten kun marssimme ruokailusta kasarmille, yliluutnantti kysyi, onko Kejolla tapana käyttää siviilissäkin 5 numeroa liian suuria lakkeja. Ajattelin itsekseni, että jos yliluutnantti luokittelee 5 numeroa liian suureksi sellaisen lakin, joka on sopivan lämpöinen sääolosuhteisiin nähden, niin käytetään sitten sellaista terminologiaa, ja vastasin, että kyllä on, herra yliluutnantti. Hän oli älykäs mies, eikä jatkanut vänkäämistä.

Tästä tuleekin mieleeni kolmas anekdootti... Olimme tekemässä jotain harjoitusta, jossa piti yksi kerrallaan juosta muutaman kymmenen metrin matka syvässä hangessa. Aktiivisena kilpasuunnistajana osasin arvioida, mikä olisi hyvä vauhti. Alikersanttimme sen sijaan ei sellaista osannut arvioida, ja hän huusi joka alokkaalle automaattisesti, että lujempaa.

Kun hän huusi minulle, että lujempaa, pysähdyin ja sanoin, että anteeksi herra alikersantti, mutta en kuullut, mitä sanoitte. Hän huusi, että lujempaa. Vastasin, että kyllä, herra alikersantti, ja jatkoin juoksua tarkalleen samalla nopeudella kuin ennenkin.

Aivan pakko lisätä vielä yksi...

Alokasajan päätteeksi meillä oli testi, jossa piti käydä läpi jonkinlainen taistelurata. Meille kerrottiin, että testin tulos vaikuttaisi muun muassa siihen, kuka "pääsisi" aliupseerikouluun. En missään nimessä halunnut sinne, ja päätin tehdä testin huonosti. Ajattelin kuitenkin, että en saa liioitella töpeksinnöissä, koska se huomattaisiin.

Testin päätyttyä ajattelin, että olin onnistunut tekemään testin juuri sopivan huonosti, liioittelematta kuitenkaan. Järkytykseni oli aika suuri kun testin tulokset julkaistiin ja sain 3 päivää kuntoisuuslomaa erinomaisen loistavasti suoritetusta testistä... :-/ Tuossa vaiheessa tuli kyllä väkisin mieleen, että millaiseen porukkaan olen oikein joutunut...

No, kerrotaan vielä yksi ennen kuin unohtuu.

Yhtenä talviyönä meidän piti seisoa vartiossa kukin yksin kerrallaan 2 tuntia. Minun vuoroni oli vasta joskus aamuyöllä, ja ensimmäiset vartiosta tulleet kertoivat, että aika kuluu vartiossa todella hitaasti. Yksi kaveri kertoi, että oli mielessään vannonut, ettei katso kelloa ennen kuin 2 tuntia on varmasti mennyt. Kun hän sitten lopulta katsoi kelloa, oli mennyt 15 minuuttia.

Päätin osaltani olla varovainen, ja katsoa kelloa vasta kun uskoin, että puoli tuntia olisi kulunut. Seisoskelin vartiossa kuutamon valossa pakkasyössä ja mietin kaikessa rauhassa omia ajatuksia. Jossain vaiheessa mieleeni tuli, että eiköhän puoli tuntia ole jo kulunut. Katsoin kelloa ja oli kulunut 1 tunti ja 55 minuuttia.

Itse asiassa tuo vartiokeikka on mieluisin inttimuistoni. Kerrankin sai kaikessa rauhassa miettiä omia ajatuksia ilman, että oli kukaan koheltamassa ympärillä.

Käyttäjän kosonenjuhapekka kuva
Juha-Pekka Kosonen

Tuossapa kolme esimerkkiä siitä, miksi Suomi ei selviäisi nykyaikaisen armeijan hyökkäyksestä maahamme.

Käyttäjän OSAKARIK kuva
Olli Kankaanpää

Minulla taitaa edelleenkin olla tässä elämässä ja tässä iässä Suomen nopein motoriikka. Revi siitä.

Toimituksen poiminnat